"Jos joku on tehnyt matkan, hän voi kertoa jotakin"

© Pekka Masonen

Alvise da Mosto oli nuori venetsialainen gentilomo, joka päätyi sattumalta Portugalin prinssi Henrikin palvelukseen elokuussa 1454. "Purjehtijan" prinssistä tekivät vasta viktoriaaniset historiankirjoittajat, joille hän edusti enemmän energistä englantilaista sankaria kuin flegmaattista 'etelämaalaista' (prinssi Henrikin äiti oli Lancasterin Filippa, Gentin Juhanan tytär). Alvise puolestaan kuului Venetsian ylimystöön, joskaan hänen sukunsa ei ollut niin merkittävä että sen jäseniä olisi koskaan valittu tasavallan tärkeimpiin virkoihin. Moston suvun jäseniä elää yhä Venetsiassa – joskaan he eivät ole Alvisen jälkeläisiä, sillä hänellä ei ollut lapsia – ja suvun palatsi, Ca' da Mosto, on yksi kaupungin nähtävyyksistä. Se sijaitsee Canal Granden varrella, hieman ennen Rialton siltaa, San Marcon puolella. Vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa hänestä käytetään muotoa "Alvise Cadamosto", joka perustuu hänen tapaansa viitata itseensä: Io Alvise da Cà da Mosto eli "minä Alvise, joka kuulun Moston sukuun".

Hän lienee syntynyt vuonna 1430. Ainakin tämä vuosi sopii niihin tietoihin, joita on säilynyt hänen nuoruudestaan. Ensimmäisen kerran hänet mainitaan vuonna 1442, jolloin hän oli Andrea Barbarigo –nimisen kauppiaan palveluksessa. Hänen sanotaan vierailleen työnantajansa edustajana Tunisissa 1445 ja Kreetalla 1446. Tiedetään myös, että hän vanhempansa, Giovanni da Mosto ja Giovanna Querini, avioituivat 1428, ja Alvise oli perheen ensimmäinen lapsi.

Syyskuussa 1451 Alvise purjehti venetsialaisella kaleerilla Egyptin Aleksandriaan ja palasi sieltä seuraavan vuoden huhtikuussa. Kesäkuussa 1452 hän liittyi Flanderin saattueeseen ja vieraili Alankomaissa. Sieltä hän palasi Venetsiaan vuotta myöhemmin. Nuoreksi mieheksi hän oli tässä vaiheessa ehtinyt nähnyt paljon maailmaa. Hän ei ollut mikään varsinainen 'merikarhu' mutta hän oli tottunut liikkumaan merellä ja oppinut navigoimaan. Niin ikään hän oli tottunut kohtaamaan erilaisia ihmisiä, jotka puhuivat kieliä joita hän itse ei osannut ja joiden tavat olivat hänelle outoja.

Alvise siis palasi Venetsiaan kesäkuussa 1453 mutta hän ei vieläkään malttanut asettua aloilleen. Yksi syy lienee ollut se, että hänen isänsä oli tällä välin sotkeutunut hämärään ja monimutkaiseen oikeusjuttuun, jonka päätteeksi isälle määrättiin sakkorangaistus ja hänet karkotettiin Veronaan. Tapaus ymmärrettävästi hankaloitti perheen elämää ja varjosti poikien mahdollisuutta luoda uraansa.

Elokuussa 1454 Alvise liittyi jälleen Flanderin saattueeseen. Matka kuitenkin pysähtyi suotuisten tuulten puuttuessa Algarven rannikolle, Cabo de São Vicenten niemen lähistölle. Prinssi Henrik oli asettunut läheiseen Raposeiran kylään: hänellä ei ollut siellä mitään suurenmoista palatsia (kylässä ole säilynyt mitään jälkiä hänestä) ja kuuluisa "Sagresin koulu" on pelkkä historiankirjoituksellinen myytti, joka syntyi 1600-luvulla (ensimmäisenä sen mainitsee englantilainen Samuel Purchas vuonna 1625). Kun prinssi Henrik kuuli venetsialaisista, hän lähetti edustajiaan tapaamaan heitä. Tarkoitus oli värvätä heitä hänen palvelukseensa. Portugalissa toimi eri italialaisia kaupunkeja edustaneita kauppiaita, ja heitä oli myös prinssi Henrikin palveluksessa. Prinssi oli kiinnostunut venetsialaisista, koska he olivat taitavia merenkävijöitä mutta ennen kaikkea hyviä kauppamiehiä, jotka osaisivat arvioida äskettäin löydetyistä uusista maista saatavien tuotteiden kaupallisen arvon ja heidän kauttaan nämä tuotteet voitaisiin kanavoida läntisen Euroopan markkinoille. Tässä vaiheessa portugalilaiset olivat jo saavuttaneet Senegalin ja edenneet Gambia–joen suulle. Atlantin saarista Madeira oli havaittu n. 1419 ja asutettu siirtolaisilla. Azorien itäisimmät saaret havaittiin n. 1427.

Portugalilaiset eivät suinkaan yrittäneet salata omia saavutuksiaan. Löytöretket alkoivat oikeastaan vasta sitten, kun portugalilaiset ohittivat pelätyn Bojadorin niemen vuonna 1434 (siellä ei suinkaan vaaninut hirmuinen Kraken tai Sharktopus vaan merivirrat ja tuulet ajoivat aluksen Atlantille, mikä tarkoitti varmaa kuolemaa, jos sijaintia ei pystyttäisi määrittelemään rannattomalla avomerellä mutta sitä varten oli onneksi opittu uusi laite eli astrolabi, ja myöhemmin kvadrantti). Eivätkä portugalilaiset lähteneet suin päin harhailemaan merelle: he tiesivät alusta lähtien, minne he ovat menossa, mutta eivät sitä, kuinka sinne päästään. Eurooppalaisille oli jo 1300-luvulla selvää, että Afrikan valtavan autiomaan eli Saharan takana oli valtakuntia sekä kaupunkeja, mistä tuotiin Pohjois-Afrikan muslimit toivat karavaaneillaan arvokkaita tuotteita: kultaa, norsunluuta, orjia, kankaita, mausteita. Sinne siis kannatti pyrkiä, tavalla tai toisella. Koska maitse sinne ei päässyt, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi meritie. Löytöretkien tarkoitus ei ollut etsiä jotakin kateissa olevaa vaan avata yhteys paikkoihin, joiden tiedettiin olevan olemassa. Historiallisesti löytöretkien merkitys on siinä, että ne päättivät kulttuurien eristyneisyyden aikakauden. Muutos ei tietenkään ollut yhtäkkinen, eikä koskettanut heti kaikkia, mutta prosessi ei enää pysähtynyt. Se, oliko tämä muutos hyvä vai huono, ja kenelle, on kokonaan toinen kysymys.

Alvise innostui kuulemastaan, ja hän päätti saman tien tarttua tilaisuuteen. Hän janosi mainetta ja mammonaa mutta tärkein syy oli sittenkin uteliaisuus ja seikkailunhalu eli mahdollisuus nähdä jotakin sellaista, mitä kukaan hänen kotikaupungissaan ei ollut kokenut. Alvise purjehti prinssi Henrikin palveluksessa kaksi kertaa Guineaan eli "Mustien maahan", kuten läntistä Afrikkaa tuolloin kutsuttiin. Hän ei komentanut laivaa – siihen hän oli liian nuori kokematon, eikä hän osannut portugalin kieltä kyllin hyvin – mutta hän kuului päällystöön ja hänellä oli oikeus tehdä reittiä koskevia päätöksiä. Hänen varsinainen tehtävänsä vaikuttaa olleen kerätä tietoja sekä arvioida kaupankäynnin mahdollisuuksia.

Ensimmäinen matka alkoi Lagosin satamasta maaliskuun lopulla 1455. Alvise purjehti Madeiran kautta Kanariansaarille, joita ei vielä ollut valloitettu kokonaan: suurimmat saaret eli Teneriffa, Gran Canaria sekä La Palma olivat yhtä alkuperäisväestön hallussa. Kanariansaarilta jatkettiin nykyisen Mauritanian rannikolle, minne portugalilaiset olivat perustaneet kauppa-aseman, Arguinin saarelle. Tärkein kohde oli nykyinen Senegal. Alvise vietti siellä neljä viikkoa "Budomelin" eli Kajoorin hallitsijan vieraana, ja hän kävi myös sisämaassa. Hoidettuaan liiketoimensa menestyksellisesti hän jatkoi kohti Gambiaa, jota portugalilaiset eivät vielä tunteneet hyvin. Merellä hän kohtasi genovalaisen Antoniotto Usodimaren, ja he päättivät purjehtia yhdessä, epäilemättä turvallisuussyistä. He pääsivät Gambia–joelle mutta toisin kuin Senegalissa, paikalliset asukkaat suhtautuivat heihin vihamielisesti. Myös miehistö alkoi väsyä ja vaati kääntymään takaisin. Näin tehtiin: Alvise palasi Lagosiin joulukuun alussa.

Toinen matka alkoi jo maaliskuun alussa 1456. Nyt Alvisella oli kumppaninaan Antoniotto Usodimare sekä kolmas alus, jota komensi prinssi Henrikin ritari (jonka tarkoitus oli varmasti pitää italialaisia silmällä). Suunta otettiin suoraan Kanariansaarille. Koska tuuli oli suotuisa, saaret jätettiin väliin ja sen sijaan matkaa jatkettiin kohti etelää. Yhtäkkiä he kohtasivat tuntemattomia ja asumattomia saaria eli Kap Verden saarten läntisimmät saaret. Kap Verden saarten 'löytäjästä' on kiivailtu pitkään ja hartaasti. Portugalilaiset historioitsijat antavat kunnian mielellään omalle miehelleen eli Diogo Gomesille, joka kävi saarilla muutamaa vuotta myöhemmin; hänen seurassaan oli genovalainen Antonio de Noli. Sinänsä kiista on hedelmätön: luultavasti saaret oli havaittu jo ennen Alvisea mutta hän oli ensimmäinen, joka nousi saarilla maihin. Diogo Gomes lienee ollut ensimmäinen, joka määritteli niiden sijainnin. Antonio de Noli oli ensimmäinen, joka toi tiedon saarista Portugaliin, ja hän sai kuninkaalta tehtäväkseen kolonisoida saaret. Toukokuussa Alvise kumppaneineen pääsivät vihdoin Gambia–joelle. Nyt vastaanotto oli ystävällisempi, ja he kartoittivat joen kulun nykyisen Elephant Islandin kohdalle. Mutta tälläkään kertaa siellä ei viivytty pitkään, sillä miehistö alkoi sairastua. Laivat palasivat merelle. Matkaa jatkettiin vielä etelään, nykyisen Guinea-Bissaun rannikolle, mistä käännyttiin takaisin. He olivat nähneet tarpeeksi ja päätyneet seuduille, mistä he eivät voineet kerätä mitään tietoja, koska laivoilla olevat tulkit eivät osanneet paikallisten kieltä. Lagosiin palattiin loppuvuodesta.

Matkojensa jälkeen Alvise jäi vielä Portugaliin mutta ei tiedetä, mitä hän siellä teki. Hän sai luvan lähteä kotikaupunkiinsa Venetsiaan helmikuussa 1463 (tai 1464). Hän palasi menestyneenä miehenä. Hän avioitui ja otti isän suostumuksella perheen omaisuuden hoitoonsa. Vuonna 1470 tasavalta kutsui hänet palvelukseensa. Hän toimi Venetsian lähettiläänä Balkanilla ja komensi kolme vuotta Koronin linnoitusta Peloponnesoksen niemimaalla. Hän kuoli 1463 Italian Rovigossa.

Palattuaan Venetsiaan Alvise kirjoitti kertomuksen kokemuksistaan Afrikassa. Se ei ollut tarkoitettu vain oman perheen ja lähimpien ystävien iloksi vaan hän tiesi saavuttavansa kertomuksellaan kuolemattomuuden. Käsin kirjoitettu versio vaikuttaa olleen tuttu niille, joita kaukaiset maat kiinnostivat. Esimerkiksi Graziano Benincasa hyödynsi sitä kartastossaan, jonka hän piirsi Venetsiassa 1468. Alvisen kertomus on säilynyt kahtena käsikirjoituksena, joskaan kumpikaan niistä ei ole 'alkuperäinen' eli hänen omaa käsialaansa. Vanhempi on laadittu 1490-luvulla ja uudempi 1520-luvulla. Mitään olennaisia eroja niiden välillä ei ole, joskin uudemmassa on muutamia kopistin lisäyksiä, jotka eivät selvästikään ole autenttisia.

Kertomus on monella tavoin mielenkiintoinen. Se on yksi vanhimpia säilyneitä lähteitä, jotka kuvailevat portugalilaisten varhaisia löytöretkiä sekä eurooppalaisten ja afrikkalaisten kohtaamista. Alvisea eivät kuitenkaan kiinnostaneet portugalilaisten uroteot vaan hänen kohtaamansa ihmiset. Näkökulma on sympaattinen. Hän katsoo ympärilleen tietysti venetsialaisen gentilomon silmin mutta afrikkalaiset eivät edusta hänelle mitään alempiarvoisia "Toisia", joiden raakalaismaisuus korostaisi hänen omaa sivistyneisyyttään ja ylemmyyttään. Hänelle mustat olivat samanlaisia ihmisiä kuin valkoiset: heillä on toki erilaisia tapoja mutta ne ovat omassa kontekstissaan järkeviä – ja kauppa sujuu paremmin, jos valkoinen mies sopeutuu niihin. Kertomus tarjoaakin kannustavan esimerkin kulttuurien sovinnollisesta kohtaamisesta. Alvisen tiedot perustuvat hänen omaan muistiinsa, vaikka hän lienee kirjoittanut matkojensa aikana lyhyitä muistiinpanoja. Elettiin aikaa, jolloin ihmiset olivat tottuneet muistamaan asioita. Hän ei kuitenkaan ollut sellaisessa asemassa että hän olisi päässyt tutustumaan Portugalissa mihinkään kirjallisiin lähteisiin.

Painettuna kertomus ilmestyi ensimmäisen kerran 1507 ja sisältyy Fracanzano da Montalboddon kuuluisaan matkakertomusten kokoelmaa Paesi nouamente retrouati et Nouo Mondo da Alberigo Vesputio Florentino intitulato. Kokoelma oli heti hyvin suosittu, joskaan ei Alvise da Moston kertomuksen takia: teokseen sisältyy kuvauksia paljon maineikkaammilta löytöretkeilijöiltä kuten Kolumbus, Vasco da Gama, Pedro Àlvares Cabral sekä Amerigo Vespucci. Kokoelman latinan- ja saksankieliset käännökset ilmestyivät jo 1508; ranskakielinen 1510; ja niitä seurasi runsaasti erilaisia uusintapainoksia. Alvise da Moston kertomus sisältyy myös Giovanni Battista Ramusion matkakertomusten kokoelmaan Delle navigationi et viaggi, joka painettiin Venetsiassa 1550. Tämä kokoelma oli vieläkin suositumpi, ja se vakiinnutti Alvise da Moston kertomuksen aseman länsimaisen matkakirjallisuuden klassikkona. Kriittisiä laitoksia ja käännöksiä alkoi ilmestyä vasta 1900-luvulla. Suomeksi kertomus ilmestyi 2025, osana teosta Kaukainen Guinea.

28.11.2025