H i l j a i n e n  K e s ä

Erään legendaarisen pienlehden unohdettu tarina

Myönnän, että luin Miettisen teoksen Suomipunk 1977-1981 (Like 2021) vasta nyt, maaliskuussa 2022, eli hieman jälkijättöisesti. Jonossa oli edellä muutakin ja parempaa: pari vinyylietsivää (Andrew Cartmel), Flavia Albia (Lindsey Davis), Karen Blixen Afrikassa, Göran Schildtin kaksi elämää ja semmoista. Jo heti alussa koin (taas) hämmentävän déjà-vu elämyksen. Minähän olen jo lukenut tämän kirjan! Ainiinjoo, sehän olikin Mika Saastamoisen Parasta lapsille. Suomipunk 1977-1984 (Johnny Kniga 2007). Samat bändit, samat tyypit äänessä, suurin piirtein samat anekdootit - ja molemmista puuttuu se Woude (vrt. Pertti Pulkkanen, Me noustiin kellareista. 17 lukua suomipunkin/uuden aallon historiaa, Kirjokansi 2018). Tosin Saastamoisella on täsmällisempi diskografia ja hieman analyyttisempi ote mutta pidemmän päälle nuo pienen sisäpiirin kännäyssessiot, keikkakohellukset ja studiokokemukset eivät nyt enää jaksa kuin hymähdyttää; jos sitäkään. Itse kaipaan yhä tuon aikakauden Suuren Kertomusta, jossa äänessä olisivat osallistujat: miten me jästit koimme nuo kaikki asiat ja millaisen perinnön se meille jätti; ja myös miten Kekkoslovakia muuttui siinä sivussa. Siis vähän samaan tapaan kuin Mikko Manka käsittelee interrailia kahdeksankymmentälukulaisena sukupolvikokemuksena teoksessaan Interrail-muistoja (SKS 2022). Genren parhaimpina esityksinä pidän Ville Similän ja Mervi Vuorelan teosta Valtio vihaa sua. Suomipunk 1985-2015 (Like 2015) [myös yours truly mainitaan siinä!] sekä Pete Europan muistelmia cum dokumenttia Helsinki 1984. Yön olennot ja & Uusi aalto (SKS 2021).

Sanotaan, että totuus ei pala tulessakaan - mutta nostalgia on historian pahin vihollinen. Siksi päätin julkaista oheisen otteen myös näin sähköisenä, koska painettuna se ei tavoittane juuri ketään (jos ei sähköisenäkään). Ote on peräisin omasta teoksestani Paperipuutarha. Opettavaisia tarinoita punkista, postimerkeistä ja historiasta, sivuilta 17-19 [lisätietoja teoksesta löytyy toisaalta näillä sivuilla; ks. osio 'kirjat']:

*  *  *  *  *

Kyseessä on siis Pelle Miljoonaliigan keikka Tampereen I-klubilla 21.2.1985. Jatkoa edelliseen. Valmistautuessani haastatteluun halusin tarkistaa erään yksityiskohdan, sillä historian harrastajana tiedän hyvin, kuinka vaarallista on luottaa pelkkään muistiin. Hakumatkalla päädyin sattumalta kulttuurikeskus Oranssin verkkosivuille, minne on koottu laaja pienlehtien digitaalinen arkisto ("Zinet"), jonka olemassaolosta en ollut tiennyt. Siinäpä loppuilta vierähtikin miellyttävästi. Suuri osa lehdistä oli ennestään tuttuja ja löytyy paperisina omasta arkistostani. Painopiste on vuosissa 1977-1982 mutta kokoelma sisältää myös tärkeimpien pienlehtien kuten ULOn ja Laaman kaikki numerot loppuun asti. Oma aktiivinen kosketukseni pienlehtiin hiipui 1980-luvun lopulla. Esimerkiksi viimeisin Laamani on numero 10 vuodelta 1985. Yllätyin huomatessani, että lehti oli ilmestynyt aina vuoteen 1991 asti, joskin harvakseltaan. Viimeinen numero 13 pudotti minut kuvainnollisesti ja melkein kirjaimellisesti tuolilta. Harri Sburg [aka Harri Strömberg] oli koonnut siihen laajan katsauksen pienlehdistä, joita hän oli saanut käsiinsä vuosina 1985-1990. Ja löytyihän sieltä juuri se, mitä pelkäsin: Hiljainen Kesä. Enpä olisi osannut kuvitella silloin aikanaan tekeväni pienlehteä, joka kummittelee yhä kolmannesvuosisata myöhemmin eri yhteyksissä, vaikka oma osuuteni lehden varhaishistoriassa onkin yleensä sivuutettu - mutta siitä tuonnempana. Näin kirjoitti Harri (Laama 13, "Pienlehtiä 1985-90", s. 7ff):

"N:o 1 1984 vuosikatsaus, keikat, lehdet, videot, elo- ja sarjakuvaa ym. HK:n siisti, hieman vaisu ja ympäripyöreä avausn:o (3/85) jossa kirjoittajat eivät vielä tyylillään tai taidoillaan juhli. Piristystä silti aikakautensa valtatarjontaan ja antoihan tuo HK:n myöhempi laajakatseisuus ja määrätietoisuus jo viitteitä itsestään. Se mikä tässä on merkillepantavaa ja koko suomalaisen pienlehdistön merkkisaavutuksiin lukeutuvaa journalismia on Pekka Masosen loisteliaasti näkemykselliset ja historiaa tallentavat KULTA-AIKA 1984 ja MILJOONALIIGA I-KLUBILLA (21.2.) -kirjoitukset. Niiden takia kannattaa maksaa vaikka keräilyhinta."

"N:o 2 Masosen poisjääminen tuntui ensin pienimittaiselta katastrofilta eikä tuo vaikutelma tarkemmallakaan lukemisella juuri lieventynyt..."

Vinoilua vai rehellinen mielipide? Pienlehtien estetiikkaan kuului olennaisesti kyyninen ylikriittisyys paitsi omaa tekelettä myös muiden julkaisuja kohtaan ja mielipiteet ilmaistiin korostuneesti sekä mielellään kierteisen käänteisinä. Lukijan tehtäväksi jäi tulkita oikein, mitä kirjoittaja yritti sanoa (vaikka kirjoittaja ei aina tiennyt sitä itsekään). Eli tässä tapauksessa ylistys voisi oikeasti tarkoittaa tum podex carmen extulit horridulum. Toisaalta Harri tylyttää sangen suorasanaisesti monia muita lehtiä eli mielipide voisi myös olla aito. Kenties hän todella piti Hiljaisen Kesän avausnumerosta, ainakin sillä hetkellä? Ja varmuuden vuoksi: en tunne Harria lainkaan eli mitään henkilökohtaista ulottuvuutta tässä ei ole. Hämmentävä Harrin mielipide oli minulle siksi, että aika oli (jälleen) tehnyt julman työnsä enkä kyennyt muistamaan mainittujen kirjoitusten sisältöä. Ja nyt on tunnustettava, että Hiljaisen Kesän lukeminen uudestaan kolmannesvuosisadan tauon jälkeen oli paljon nolottavampi kokemus kuin vierailu Klinikka 269:ssä. Enkä usko, että maailma menetti mitään, vaikka kontribuutioni rockjournalismiin päättyi tähän. Tässä yhteydessä on ehkä paikallaan myös kerrata ja dokumentoida Hiljaisen Kesän syntyhistoria. Lehden perustajana ja vastaavana päätoimittajana oma tarinani on hieman erilainen kuin se, minkä Jukka Junttila on vakiinnuttanut eri medioissa (Tamperelainen 28.9.2005; Aamulehti 10.2.2017). Juttu meni näin. Olin siis kiinnostunut pienlehdistä ja haaveilin omasta. Syksyllä 1983 aloin tehdä historianopiskelijoiden ainejärjestön lehteä, jonka alistin itsekkäästi ja brutaalisti palvelemaan tavoitteitani; joidenkin lukijoiden riemuksi ja toisten tyrmistykseksi. Eikä siitä sen enempää (ks. Reetta Eiranen, Rommista Tommyyn. Patinan historia 1963-2013, Tampere 2013). Jukka puolestaan teki oman pääaineensa lehteä. Tämä oli alun perin se, mikä toi meidät yhteen. Pidimme yhdessä jopa koulutustilaisuuden muiden ainejärjestölehtien tekijöille. Yhteistä oli myös musiikki ja haave omasta lehdestä, jota aloimme ideoida vuoden 1984 syksyllä. Tavoitteemme olivat kunnianhimoiset. Halusimme tehdä pienlehden, joka erottuisi muista tyylikkään ulkoasunsa ja älykkään sisältönsä puolesta. Minulle esikuva ei ollut vähäisempi kuin englantilainen aikakauslehti The Face (ks. alkajaiseksi wikipediasta). Elin kiihkeää timanttikoirien vuottani. Lehden nimi oli minun keksintöni, samoin kuin avausnumeron ulkoasu (vixu hoxaa heti paralleelit Faceen). Halusin jotakin viileänhienoa, joka erottuisi pienlehtien nomenklatuurin valtavirrasta (Pytynkansi, Sekasorto, Orjakapina jne), ja päädyin lopulta monimerkitykselliseen "Hiljaiseen Kesään" (vixu hoxaa heti paralleelin Viimeiseen syksyyn). Jukka hyväksyi ehdotukseni ja häneltä kuulin jälkeenpäin, että on olemassa samanniminen romaani (kirj. Eeva Tikka, Gummerus 1979), mitä en ollut tiennyt (enkä ole lukenut kirjaa vieläkään). Vaan tuumasta toimeen. Ensimmäinen numero saatiin vihdoin valmiiksi ja kentälle maaliskuussa 1985. Jukka kustansi sen ja siitä kaikki kunnia hänelle. Vastaanotto oli pääasiassa myönteinen. Eräs lukija lähetti palautetta heti tuoreeltaan (20.4.1985):

"En ole mikään pienlehtifriikki. Omistan Nallepostia, Nänniä, Suurta Kurpitsaa etc vähän. Silti sanoisin, että tuotoksenne on suunnilleen parasta mitä ole yleisesti otettuna lukenut aikakauslehtialalla [...]. On ihanaa lueksia kunnon analyysia, joka pureutuu pohjaan asti ja on itsenäistä, omin aivoin toimivaa, erityiskiitokset Masosen 1984 rock-artikkelille. Aikaisemmin olen liikkunut suht Soundin linjoilla, ikävä myöntää, sen kummemmin ajattelematta, mutta ko. artikkeli auttoi ajattelemaan."

Toki ihan kaikki eivät ihastuneet lehden aneemisen tekotaiteelliseen ulkoasuun ja päätoimittajan megalomaaniseen itsekehuun. Sitten iski tyhjyys. Kakkosnumeron aloittaminen tuntui vaikealta ja kesäni kului yövartijana. Syksyllä sairastuin nuoren Wertherin tautiin ja lähdin etsimään itseäni vanhan Euroopan kiskoilta. Kun junani vihdoin palasi Tampereen rautatieasemalle joulukuussa 1986, hiljainen kesä oli minun osaltani jo päättynyt. Eli numerosta 2 eteenpäin lehti on yksin Jukan käsialaa, kuten myös Hiljainen Kulttuuriyhdistys ja Hiljaiset Levyt, eikä minulla ole niistä mitään sanottavaa. Mitään dramaattista välirikkoa ei siis tapahtunut vaan liu'uin pois omasta aloitteestani ja omista syistäni. Näin jälkeenpäin ajateltuna yksi ratkaiseva tekijä lienee ollut se, että yhteistyömme ei sittenkään vastannut kaikkia ambitioitani. Itse olin jo edennyt postpunk-vaiheeseen ja levylautasella pyörivät eniten Musta Paraati, Hefty Load, Päät, Liikkuvat Lapset, Kuudes Tunti, Ret Marut jne. Clash-miehenä en ole koskaan ymmärtänyt Ramonesin ja sen imitaattorien autuutta; saati Alivaltiosihteerin huvittavuutta; ylipäänsä kaikki "manselainen" oli ja on yhä minulle ehdottomasti no-no. Harri ei ollut ainoa, joka huomasi avausnumerossa vallinneen sisällöllisen epätasapainon. Teinkö siis jotain tärkeää? Olinko oikeasti mukana jossakin? Vai olenko minäkin vain omaan idealisoituun menneisyyteeni jämähtänyt uusromantikko, jonka muistelussa elää "yhä liikuttavalla tavalla usko ikuisen nuoruuden illuusioon ja siihen, että tässä muuten ollaan vieläkin tavisten arkisten askareiden yläpuolella." (Mikko Aaltonen, "Mustahuulet vaihtoivat puoluepolitiikan hedonismiin", Helsingin Sanomat, 16.4.2011).

Oranssin zine-arkistosta Hiljaista Kesää ei löydy; onneksi. Ilmeisesti avausnumero on säilynyt jälkipolville varsin kehnosti, vaikka sen painos oli peräti 350 kappaletta, mikä oli useimpiin aikakauden pienlehtiin nähden huomattavan suuri määrä. Luojan kiitos Hikisukka on luotettavasti menneisyyteni suljetulla osastolla.

© Pekka Masonen 26.3.2022