j ä l k i r u o k a s a a r e n   p ä i v ä k i r j a

7.1.2025

Luin pitkänpitkästä aikaa Potterit uudestaan; jouluna katsoin elokuvat. Kun tarinan ja sen käänteet tietää jo, voi rauhassa keskittyä muihin yksityiskohtiin – ja niitähän varsinkin kirjoissa riittää. Nyt jäin pohtimaan kysymystä kotitonttujen orjuudesta, joka viriää Liekehtivässä pikarissa, mistä kirjailijaa on (myös) moitittu. Joskin kiihkoilijat lienevät nukkuneet historian tunnilla. Kyllä hän on tehnyt taustatyönsä, ainakin jossakin määrin, sillä keskustelu argumentteineen vastaa todellisesta keskustelua orjuudesta, puolesta ja vastaan, jota käytiin 1800-luvun alkupuolella. Asetelma ei suinkaan ollut niin yksiselitteinen kuin haluaisimme sen tulkita. Monille orjuuden vastustajille kysymys oli oikeusfundamentalistinen ja tarjosi heille tilaisuuden osoittaa oman moraalisen ylemmyytensä mutta he eivät välttämättä tunteneet mitään sympatiaa itse orjia kohtaan. Puhumattakaan, että he olisivat vaivautuneet pohtimaan, mitä tapahtuu, kun he ovat saavuttaneet tavoitteensa eli orjuus on kumottu. Mitä vapaus merkitsee entisille orjille, jos heitä ei hyväksytä yhteiskunnan tasavertaisiksi jäseniksi eikä heille anneta mahdollisuutta hyödyntää vapauttaan? Kuten tapahtui Karibian brittiläisissä siirtomaissa ja Yhdysvalloissa sisällissodan jälkeen.

Enkä myöskään voinut olla miettimättä ajankulua, osin kaihoisasti, ja kuinka kirjoista silloin aikanaan kiihkoiltiin; hyvässä ja pahassa. Hyveellisyyttään uhkuvat moraalinvartijat kauhistelivat, kuinka kirjat herättävät viattomissa lapsukaisissa vaarallisen kiinnostuksen "noituuteen" ja muihin synteihin. Tämä aspekti lienee jo unohtunut. Oman aikamme valheelliset kunniallisuuden teeskentelijät haluaisivat poistaa kirjat lasten ulottuvilta rangaistakseen kirjailijaa hänen 'transfobisista' mielipiteistään. Ja kyllä se message varmasti löytyy kirjoistakin, kunhan niitä lukee ylösalaisin ja hitaammalla kierrosnopeudella. Ikään kuin maailma muuttuisi tällä tavoin paremmaksi. Kunhan bännäämme Afrikan tähden, kaikki rakastavat erilaista Lucia-neitoa. Onhan objektiivinen tosiasia, että inuitteihin alettiin heti suhtautua myönteisemmin, kun kaupan hyllyiltä poistuivat ne kammottavat "eskimo" pakasterasiat.

Mutta milloin valheelliset kunniallisuuden teeskentelijät havahtuvat huomaamaan, kuinka Potterit viettelevät viattomat lapsukaiset vaarallisiin ja vääriin ruokailutottumuksiin: "Äiti! Ron Weasley syö prinssinakkeja. Minäkin haluan!"

22.10.2024

Myönnän, että olin tyhäm. Areenalla pyöri dokumenttisarja 'Rock-Suomi' ja luulin sen olevan ajankohtainen. Lopputeksteistä paljastui todellisuus: vuodelta 2010. Ilmankos osa haastateltavista näytti kovin nuorekkailta. Erityisen onnistunut sarja ei ollut kokonaisuutena ja uskallan väittää, että se ei ole vain oma subjektiivinen mielipiteeni vaan aihevalinnat olivat paikoitellen outoja ja kontekstointi ohutta.

Ensimmäisen jakson osalta odotukseni olivat kieltämättä korkealla, sillä olihan aiheena marginaali ja tekemisen riemu eli underground, punk, ja myöhemmät oman tiensä kulkijat. Jakson lopuksi M.A. Numminen luonnehti undergroundin olevan pelottavaa, koska sitä ei voi kesyttää. Tokaisun voi tietysti ymmärtää monilla tavoin, riippuen siitä mitä tarkoitamme 'undergroundilla'. Se underground, jossa Numminen oli mukana, on kyllä jo ajat sitten rauhoitettu ja lokeroitu hyväksyttäväksi kulttuurintutkimuksen kohteeksi, josta puhutaan vakavasti ja huolellisesti artikuloiden. Kuin phony juicemania.

Tokaisu toi mieleeni erään kirjailijan suurenmoisen ajatuksen (eikä hän varmasti ole keksinyt sitä yksin): "Taide ei voi käskeä ketään luokseen. Taide kuolee heti, kun siitä tulee auktoriteetti." Itse sanoisin, että punk on (yhä edelleen) ilmiönä pelottava, koska se ei suostu kesyyntymään. Olemaan aloillaan, alistumaan määritelmille ja rajoihinsa, muuttumaan tympeäksi rock-nostalgiaksi, tottelemaan guruja sekä influenssereita.. Tämä lähtökohtainen kurittomuus tekee siitä yhä kapinallisen, vaikka lause kuulostaakin lattealta. Jos punk olisi kesytetty, miksi vieläkin, yli 45 vuotta myöhemmin, pitää todistella, kuinka se oli vain hetkellinen ja taitavasti manipuloitu kaupallinen manööveri? Emmekö voisi vain antaa asian olla ja unohtua? Edelleenkin kaipaan sitä Suurta Kertomusta, jossa äänessä olisivat me tylsät tavikset: minkä merkityksen me annoimme kokemuksillemme – ja millaisen perinnön kokemuksemme jättivät meille.

Tietysti paljon kiinni siitä, mitä tarkoitamme punkilla (totuus löytyy tietysti Pöllön biisistä). Jos kyseessä on vain musiikillinen tyylisuunta, joka vallitsi 1970-luvun lopulla, se on helposti rajattavissa. Ja voimme myös sanoa objektiivisesti, että sellaisena punk on kuollut ja elää vain itseään toistavana kertaustyylinä. Pellen tavoin voin myöntää, että olen jo ohittanut sen räminä-vaiheen. Enkä todellakaan jaksa enää kiinnostua siitä, kuka soitti bassoa Damnedin ensimmäisellä Sheffieldin keikalla. Siirryin jo silloin, aikanaan, luontevasti eteenpäin sound trackerin tavoin: post-punk, city pop, industrial, rap, "maailmanmusiikki". Voin toki ymmärtää, miksi uudet sukupolvet ihastuvat räminään, koska siitä se kaikki alkaa. Äänimaisemasta, jota fiskaalikonservatiivit ja vastaavat eivät voi sietää. Ja kyllä räminälle yhä omat hetkensä: jos on valittava Ramones vai Discharge, Apulanta vai Melusaaste, päätös on helppo. Rehellinen hoo-cee tekee aina päivän, kun mieli on down ja out.

Mutta jos ymmärrämme punkin laajemmin taiteellisena ja esteettisenä suuntauksena, silloin puhumme yhä elävästä ja luovasta ilmiöstä, joka on täysin irrallaan musiikista. Puhumattakaan, jos ymmärrämme käsitteen filosofisesti. Tapana ajatella ja käyttäytyä itsenäisesti. Hahmottaa maailma ja etsiä ratkaisuja sen ongelmiin. Luottamatta sokeasti auktoriteetteihin. Minulle punkin päämäärä on toiminta, jolla edes yritän tuottaa muutoksen parempaan. Tuloksetonkin teko on tärkeämpi kuin keskittyä kuvailemaan, mitä kuvittelen tekeväni.

8.8.2024

Hyvästä syystä yritin ottaa selvää, onko Fernando Pessoan runoteosta Mensagem suomennettu, tai edes otteita siitä. Ei ole. Mutta huomasin, että hänen muuta tuotantoaan on kylläkin suomennettu viime aikoina kiitettävästi. Suoraan sanottuna olen ihastunut Leo Saukkoriiven (onko taivutus oikein?) tulkintoihin ja erityisesti hänen 'selityksiinsä', jotka eivät aina liity suoraan Pessoaan vaan myös suomentajan omiin tuntemuksiin (mm. Tuntematonta Pessoaa etsimässä, 2023). Erikoista on se, että Saukkoriipi on julkaissut työnsä hedelmät pienen kustantamon kautta: Atrain & Nord oli minulle outo mutta löytyy toki helposti verkkohaulla. Ja näitä 'itsenäisiä' kustantajia riittää. Mutta miksi näin (vastauksen saisin toki kysymällä mieheltä suoraan mutta siihen olen liian ujo)? Luulisi nimittäin, että oikea iso kaupallinen kustantaja olisi halunnut Pessoaa, sillä hän on kuitenkin tunnettu nimi: Pentti Saaritsan suomennokset julkaisi aikanaan Otava. Vai onko niin, että kaupalliset kustantajat keskittyvät tätä nykyä vain varmasti kaupalliseen shittiin, ja joku menneen maailman portugalilainen riimittelijä ei tähän kategoriaan istu. Itse haluaisin uskoa, että suomentajalla oli ratkaisuunsa jokin ylevämpi filosofia. Esimerkiksi halu säilyttää itsenäisyytensä.

22.5.2024

Verkkokaupat ovat kirjallisuuden ystävän lohdutus, sillä ne avaavat oven avaraan maailmaan, jota influensserit ja kaupalliset kustantajat eivät tunne. Silti myös analoginen kosketus valikoimaan tarjoaa yhä suurenmoisia yllätyksiä.

Kokkolassa poikkesin 'yleiskristilliseen kirjakauppaan' (?), joka oli oikeasti kirpputori: kaikkea mahdollista astioista naarmuisiin vinyyleihin. En etsinyt mitään mutta matkakumppanini halusi tutustua rakennukseen sisältä. Kohta hän viittilöi: tämä voisi kiinnostaa sinua. Kyllä vain. Anthony Sattin, The Gates of Africa. Death, Discovery, and the Search for Timbuktu. Kieltämättä erikoinen löytö; ottaen huomioon paikkakunnan ja myymälän luonteen. Joku sitä oli lukenut ahkerasti -- ja haluaisinpa tietää, kuinka se oli päätynyt yhden euron huoneeseen.

Singaporen Kinokuniyassa (Ngee Ann City) poikkesin aasialaisen käännöskirjallisuuden osastolle. Etsin ihan muuta [Hwang Bo Reum] mutta löysin todellisen helmen. Adrian Tan, The Teenage Textbook ja sen jatko-osa The Teenage Workbook. Edellinen on varustettu esipuheella, joka avaa teosten taustaa sellaiselle, joka ei sitä tunne. Singaporelaisille ne ovat 80-lukulainen sukupolvikokemus. Niiden pohjalta on tehty elokuva ja äskettäin (2021) tv-sarja, jota on turha toivoa esitettävän täälläpäin. Mitään korkeakirjallisuutta nämä eivät ole mutta tarina on ihanan hupsu, pöhkö, ja harmiton. Pitkästä aikaa oli nautinto lukea sellaista, mitä ei kerta kaikkiaan malta jättää kesken eli miten Mui Een ja Chung Kain lopulta käy -- vaikka oma suosikkini on Sissy Song (vrt. Chae-rin k-draamassa "Talvisonaatti").

Tokion Maruzenissa (Nihonbashi) oli esittelypöytä otsikolla 'henkilökunta suosittelee'. Siinä silmiini osui James Kestrelin dekkari Five Decembers. Kansi on raflaava mutta kuuluu kustantajan tyyliin [Hard Crime Case]. Mitään korkeakirjallisuutta tämäkään ei ole mutta juoni on ovela loppuun asti, joskin muutamat käänteet hipovat uskottavuutta, mutta onneksi kirjailija ei sorru niihin latteisiin kliseisiin, jotka vaivaavat monia anglosaksisia kirjoittajia, kun aiheena on Japani. Joe McCrady ei ole mikään superkyttä vaan jääräjää, joka ei voi jättää keissiä kesken. Tarina alkaa Honolulussa Pearl Harborin aattona ja päättyy Hongkongissa sodan jälkeen (siitä "viisi joulukuuta"). Välillä käydään myös Waken saarella. Ja mikä parasta, ovelasta juonestaan huolimatta teos ei ole juoni- vaan henkilökeskeinen eli se säilyttää kiinnostavuutensa myös toisella ja kolmannella lukukerralla.

23.3.2024

Vuosi taisi olla 1983, kun Soundissa ilmestyi varsin erikoinen levyarvostelu, joka pian osoittautui sepitteeksi. Se oli niin hyvin laadittu, että nolasin itseni kysymällä tätä olematonta levyä Epesin myymälästä. Kyseessä oli pelkkä kepponen. Ja hupaisa sellainen. Minun silmissäni se ei lainkaan vähentänyt lehden uskottavuutta, vaikka Soundi mielestäni keskittyi vain tylsiin bändeihin.

Pitäisikö minunkin tehdä nyt tunnustus Aamulehden alakertojeni osalta, jotta saisin edes hetkeksi huomiota – ja näkyvyyttä surkeille omakustannekirjoilleni? Tai luentojeni osalta… Alakertojani sentään ilmestyi kaikkiaan 68 kpl vuosina 2005-12. Paitsi että niitä ei voi suurieleisesti poistaa verkosta, sillä ne eivät koskaan ole olleet luettavissa siellä. Se oli aikanaan minun oma päätökseni. En pitänyt tuherruksiani niin merkittävinä, että ne pitäisi säilöä verkkoon ikuisesti ja kaikkien luettaviksi. Kirjoittajalla on myös oikeus unohtua ja kehittyä. Tässä suhteessa analoginen aika oli armeliaampi.

Suoraan sanottuna en tiedä, kuinka Matti Kuuselan tapaukseen pitäisi suhtautua. En itse tunne hänen kirjallista tuotantoaan lainkaan (koska en ole seurannut Aamulehteä). Ainakaan en osaa asettua niiden valheellisten kunniallisuuden teeskentelijöiden joukkoon, jotka nyt paasaavat oikeusfundamentalistisella kiihkolla journalismin etiikasta ja 'objektiivisuudesta'. Mitä vahinkoa hän on saanut aikaan? Onko hän väittänyt olevansa Totuudenpuhuja, joka on aina ja kaikessa oikeassa. Uutinen ja artikkeli ovat kuitenkin eri asioita. Entä onko hän suunnitelmallisesti pyrkinyt edistämään uraansa sepitteillään vai onko kyseessä sittenkin tyylillinen tehokeino?

Myönnän, että olen itsekin enemmän kojootti kuin kyklooppi. Haluan tietoisesti härnätä lukijoitani liioittelemalla ja toisinaan myös sepittämällä asioita, ja näin pakottaa lukijan ajattelemaan itsenäisesti: mitä kirjoittaja yrittää nyt sanoa? Valitettavan usein se ei onnistu, vaikka intertekstuaalinen vihje olisikin ilmeinen.

Mitä tulee kuviteltuun ruotsalaiseen romaaniin, tunnustan että minullekin tuli väitöskirjani yhteydessä sietämätön kiusaus toteuttaa postmoderni pila eli viitata olemattomaan tietolähteeseen – testatakseni tällä tavoin, lukeeko joku tutkimukseni ajatuksen kanssa. Jätin sen kuitenkin tekemättä, sillä vitsi olisi kuitenkin ymmärretty väärin. Mutta puhunko nyt totta? Liittyykö väitöskirjaani sittenkin jotakin kyseenalaista? Voitte toki tarkistaa ne 2403 alaviitettä. Jatketaan sitten juttua.

17.12.2023

Edes velhomaailmassa ei ole hyvä asia, jos kuulee ääniä, kuten Hermione totesi viisaasti. Puhumattakaan meidän jästien parissa. Katsoin lentokoneessa algerialaisen historiallisen elokuvan "Viimeinen kuningatar" [La dernière reine الأخيرة ; ohj. Adila Bendimerad & Damien Ounouri 2022]. Aihe on mielenkiintoinen, jos on kiinnostunut Välimeren alueen historiasta uuden ajan alussa, ja elokuvallinen toteutus kestää hyvin useammankin katsomiskerran. Eli kyseessä ei ole mikään 'kehitysmaaelokuva', johon täytyy suhtautua 'ymmärtäväisesti'. Puhuttu kieli on siis arabia, vaikka välillä repliikeissä vilahtaa myös berberin- ja espanjankielisiä sanoja, mikä kuuluu asiaan: eletään vuotta 1516, jolloin espanjalaiset sotivat Pohjois-Afrikassa. Pelastaakseen kaupunkinsa Algerin hallitsija kutsuu avukseen turkkilaisen kaapparin Aruj Barbarossan [Oruç Reis], mikä lopulta koituu hänen ja hänen perheensä turmioksi. Yhtäkkiä kuulin naisäänen lausuvan kauniisti, selvällä suomen kielellä: "Minun on vietävä loppuun se, minkä olen aloittanut." Vastamelukuulokkeet pitivät ulkopuolisen hälyn loitolla ja ääni vastasi englanninkielistä tekstitystä. Mutta takana oli jo melkein vuorokausi matkustamista yön yli, joten ensimmäinen reaktioni oli se, että nyt kuulen harhoja. Vaan ei. Tarkistin asian jälkeen päin. Elokuvassa todellakin puhutaan, myös, suomea! Puhuja on Aruj Barbarossan kuvitteellinen naisystävä Astrid, jonka sanotaan olevan kotoisin Pohjolasta ja päätyneen orjaksi Välimerelle. Asetelma on uskottava (vrt. Mika Waltarin Mikael Hakim). Eikä rooli liity elokuvan ulkomaisiin rahoittajiin, jotka olivat Ranskasta ja Taiwanilta. Astridia esittää ranskalainen näyttelijätär Nadia Tereszkiewicz, joka on äitinsä puolelta suomalainen, ja siksi ääntäminen on virheetöntä. Kaikkiaan elokuvassa puhutaan seitsemää eri kieltä. Hienoa.

18.10.2023

Lähikirjastoni kierrätyshylly on todellinen aarreaitta, ainakin joskus. Keväällä löysin Sverre Holmsenin romaanin Laulavat korallit. Polyneesialainen eepos (1946). Mielenkiintoinen kertomus, joka sijoittuu ajattomaan myyttiseen menneisyyteen, ja se herätti heti kaukokaipuuni. Kesällä löysin The Saturnettes yhtyeen toisen albumin (2013). Jos Soundin arvostelija kuittaa levyn sanoilla "ok-tason makuuhuoneprojekti", sen täytyy olla tutustumisen arvoinen. Cure on toki kuunneltu tarkkaan (vrt. Varjo) mutta Curen ystävälle se ei välttämättä ole negatiivinen ominaisuus. Äskettäin löysin teoksen Rakkaustarinat (2008), johon on koottu Otavan ja Suuren Suomalaisen Kirjakerhon järjestämän "suuren rakkaustarinakilpailun" parhaimmat. Romantiikan ystävänä innostuin heti – ja petyin saman tien. En luonnehtisi yhtäkään teoksen 10 kertomuksesta romanttiseksi, herkäksi, kauniiksi, tai edes omaperäiseksi. Jos nämä siis edustivat kilpailun parhaimmistoa, millaisia ne muut sitten olivat? Vai oliko niin, että lautakunta valitsi tietoisesti vain määrättyjä tarinoita, jotka täyttivät etukäteen asetetun konseptin: "Rakkaus on paljon muutakin kuin ruusunpunaista romantiikkaa." Näin toki on – mutta rakkaus on myös paljon muutakin kuin 'tämän päivän' kökkörealismia eli rumaa, karkeaa, väkivaltaista ja likaista. Puistattaa ajatella, kuinka masentavan version suomalainen ohjaaja olisi saanut aikaan elokuvasta In the Mood for Love, tyyliin "Levottomat 4". Ensimmäinen pakollinen kostopano jo viiden minuutin kuluttua. Antidoottina oli ihan pakko lukea James Michenerin Sayonara.

6.8.2023

Olen 80-lukulainen. Myönnän sen yhtään häpeilemättä. Vaikka tuo aikakausi edustaakin populaarikulttuurin tutkijoidemme mukaan pimeää vuosikymmentä, jolloin ei muka tapahtunut mitään. Oikeasti silloin tapahtui paljon, mutta se ei vain sovi reilun meiningin ja kökkörealismin kertomukseen. Phony juicemania. Mutta nyt en puhu musiikista, enkä muodista, enkä klubeista. Vaan ilmapiiristä. Kuulun niihin, joille 80-luku edusti toivon aikaa – aikaa jolloin oli perusteltua olettaa, että huominen olisi parempi kuin eilinen ja nykyisyys. Eikä se ollut vain toiveajattelua. Maailma vaikutti muuttuvan parempaan suuntaan, kuten myös oma ahdistava Kekkoslovakiamme. Avoimemmaksi, ystävällisemmäksi, ja sallivammaksi erilaisuutta kohtaan. Ja totta on sekin, että useimmilla kansalaisilla elämä sujui 1989 paremmin kuin 1980. Sen jälkeen ei näin vahvaa toivon kokemusta ole ollut. Nyt käsi pystyyn, joka tosissaan uskoo, että nykyisten ihmenelosten johdolla eläisimme neljän vuoden kuluttua jotenkin olennaisesti paremmassa ja oikeudenmukaisemmassa Suomessa, missä esimerkiksi vihapuhe ja maalittaminen eivät enää edusta normaalia. Mutta jos 'oikeistolainen politiikka' on tie onneen ja hyvinvointiin, miksi sitä harjoittavissa maissa ei ole päästy parempaan? Britanniaa ovat hallinneet konservatiivit jo 13 vuotta ja näemme kyllä heidän häikäisevät saavutuksensa. Mutku Gordon Brown… Tämähän on siellä vakioselitys aina, kun konservatiivit tyrivät. Tyypin on täytynyt olla todellinen economically disastrous mastermind, jos viisi toinen toistaan kyvykkäämpää konservatiivista pääministeriä ei ole kyennyt korjaamaan hänen virheitään. Ja epäilemättä meillä ihmeneloset hokevat vielä vuonna 2027, kun mikään ei ole onnistunut, mutku 'kassatyttö'… Paitsi he tuskin ovat vallassa siihen asti. Silti pelkään, että olemme jo luisuneet Britannian tielle: parhaimmillaankin syöksykierrettä voidaan vain loiventaa mutta ei enää oikaista. Ja masentavinta on huomata, kuinka sellaiset biisit kuin Power in the Darkness ja Kill the Poor kuulostavat nyt paljon uskottavammilta kuin 40 vuotta sitten. Päällikkö on puhunut.

11.7.2023

Tänään oli taas sellainen päivä, jolloin huomasin, että en enää ole kotona tässä maassa ja tässä ajassa. Enkä nyt viittaa keskusteluun hallituksen jäsenten ulostuloista. Heille täytyy toki antaa työrauha: ovathan he asiantuntemuksensa osalta ehdottomasti historiamme pätevin kokoonpano, jonka kutsumus on korjata 'kassatytön' aiheuttama kansainvälinen mainehaitta ja velkahelvetti. Ei. Kyseessä oli harmittoman arkinen kokemus. Kävin ostoksilla omassa Prismassani: Obolon-olutta, inkivääriä, ruisvarras ja päiväysalennettuja Huittisten nakkeja. Ravintolasta kantautui houkutteleva tuoksu mutta olin jo syönyt toisen aamiaisen. Sitten huomasin henkilön, joka oli selvästi nauttinut pizzabuffetin antimista. Hän oli jättänyt syömättä reunat jokaisesta palasta. Kyrsiä oli kertynyt lautaselle enemmän kuin tusina. Toivottavasti toope sentään tajusi kipata ne biojätteeseen. Älykästä? Nykyaikaista? Ilmastomyönteistä? No tietysti. Ilman muuta. Mun oikeus. Hesarin Nyt-liitteessä oli taannoin leikkimielinen juttu, jossa arvioitiin luonteenpiirteitä sen perusteella, kuinka ihminen syö pitsansa. Minä teen sen kuin kuorisin sipulin eli syön ensiksi ne reunat ja sitten siirryn pala palalta kohti keskusta, pyörittäen lautasta. Vaihtoehtoja oli monta mutta tällaista tapaa toimittaja ei ollut osannut kuvitella lainkaan.

22.5.2023

Kuten olen todennut eri yhteydessä, pienellä kielialueella on väistämättä pienet kuviot, ja tänne mahtuu kerrallaan vain yksi akateeminen muoti, joka sekin yleensä edustaa (maailmalla) jo päättynyttä sesonkia, mikä ei ole omiaan terävöittämään keskustelua vaan suosii dogmaattisia konformisteja. 'Tämän päivän' orjasieluisuus tuli hyvin esiin, kun Black Lives Matter liike ylitti uutiskynnyksen myös meillä. Ylen verkkosivuilla ilmestyi 10.6.2020 kirjoitus otsikolla "Milloin luit viimeksi kirjan, jonka kirjoittaja ei ole valkoinen?" [no kuule just ihan äsken ja toiseen kertaan: Amanda Lee Koe, Ministry of Moral Panic, Epigram Books 2013]. Kirjoituksen järkyttäminä alkoivat kunniallisuuden teeskentelijät kysellä hädissään keskustelupalstoilla sopivia lukuvinkkejä; ollakseen varmasti hyveellisiä ja ajan tasalla. Olisihan ennenkuulumatonta, täysin mahdotonta, että 'tämän päivän' valveutunut ihminen osaisi tehdä itsenäisesti verkkohaun vaikkapa sanoilla "les meilleurs livres caraïbes de tous les temps" tai "die wichtigsten afrikanischen Autorinnen unserer Zeit" – ja sitten tarkistaa kotimaisten kirjastojemme yhteisluettelosta, mitkä näin löytyneistä teoksista on kenties suomennettu tai saatavina alkukielisinä. Ei missään tapauksessa. Sillä Tekoäly on keksitty vapauttamaan meidät ajattelemisen tuskasta, ja Auktoriteetit tietävät aina paremmin. Näin ei voi tehdä, koska voisimme päätyä lukemaan sellaisia vääriä teoksia, joita influensserit eivät ole siunanneet. Ja nyt pullistun omahyväisyydestäni kuin fugu. Itse kuulun siihen sukupolveen, jolle Richard Wrightin Amerikan poika (WSOY 1972) oli aikanaan väkevä lukukokemus, joka muovasi maailmankuvaani yhtä perusteellisesti ja pysyvästi kuin Pöllön albumi Viimeinen syksy (1979). Joskaan minua ei minua johdattanut teoksen ääreen mikään löysä kolmasmaailmalaisuus, neuvostomyönteisyys tai tarve todistaa muille oma hyveellisyyteni vaan uteliaisuus. Eikä teos todellakaan edustanut minulle mitään 'safarielämystä'. Yhtä vähän kuin John Oliver Killens, Ja ne pisarat olivat verta (Tammi 1964); tai Sembene Ousmane, Jumalan puupalikat (Tammi 1973); tai Toni Morrison, Solomonin laulu (Tammi 1978). Luin nämä romaanit itsenäisesti, ja paljon muitakin, koska ne ovat aiheeltaan mielenkiintoisia ja sujuvasti kirjoitettuja mutta myös opettavaisia. Enkä lainkaan ymmärrä, mitä Aminata Kamissoko, Ros Sereysothea ja Uhm Junghwa laulavat levyillään mutta minulle riittää, että fiilis on shanti ja like we yeah. Ehkä kuuntelen väärällä kierrosnopeudella. Mutta minne katosi se 'maailmankylä', jonka oli määrä syntyä eri kulttuurien karnevalistisen fuusion myötä?

19.4.2023

Luin Colleen McCullough'n suurromaanin Okalinnut ensimmäisen kerran, kun se oli ajankohtainen; ja toisen kerran äskettäin, kun se osui käteeni kirjaston "tuo tullessasi, vie mennessäsi" kärryssä. Myönnän, että se on yhä viihdyttävä teos, omalla tavallaan; vaikka suomennos on välillä huolimatonta. Mutta ei siitä enempää. Sivulla 351 törmäsin yksityiskohtaan, jota tuskin huomasin nuorempana. Eräs päähenkilöistä lukee "Norman Lindsayn kiellettyä romaania Redheap selvästi nauttien jokaisesta kielletystä sanasta." Kohtaus sijoittuu 1930-luvun puoliväliin. Uteliaisuuteni heräsi heti; ja onneksi tällaisten asioiden selvittäminen on omana aikanamme vaivatonta. Norman Lindsay (1879–1969) oli australialainen monitaiteilija sekä kirjailija. Aikanaan hän oli kuuluisa ja herätti pahennusta 'siveettömillä' töillään. Romaani Redheap ilmestyi 1930 ja kiellettiin saman tien. Myönnän, että en saanut selville, miksi teos oli niin paheellinen, mutta ilmeisesti se, että nuori mies jahtaa tyttöjä sekä ryystää olutta, riitti loukkaamaan moraalinvartijoita. Vuonna 1932 ilmestynyt romaani The Cautious Amorist koki saman kohtalon. Tiedonhakuni johti kahdelle eri polulle. Ensimmäinen oli Australiassa kielletyt kirjat. Sensurointi alkoi juuri 1930-luvun alussa, jolloin maata johtivat konservatiivit. Päätökset olivat mielivaltaisia, eikä niitä perusteltu yleisölle. Tarkoitus oli toki hyvä eli suojella kansalaisia huonoilta vaikutteilta. Kiellettyjen kirjojen lista oli salainen aina vuoteen 1958 asti. Mukana oli todellisia tuhmuuksia kuten Boccaccion Decamerone ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma sekä D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja – ja tietysti Kathleen Winsorin Aina vain Amber. Viimeksi mainittu tulkittiin Australiassa sentään vain "roskaksi", Yhdysvalloissa se edusti hardcore pornoa. Toinen polku johti käsitteeseen wowserism (ihminen: wowser, zetalla kirjoitettuna sanalla on eri merkitys), jolla Norman Lindsay tarkoitti samanlaista käyttäytymistä, jota edustavat oman aikamme oikeamielisyyttään uhkuvat kunniallisuuden teeskentelijät, jotka todistavat hyveellisyytensä paheksumalla jatkuvasti muita ja näkemällä ympärillään vain loukkaavia ilmaisuja; yhtä innokkaasti kuin protestanttiset lähetyssaarnaajat, jotka näkivät 'pakanamailla' vain syntiä ja siveettömyyttä. Mutta olemmeko edistyneet noista ajoista? Kielletäänhän kirjoja yhä edelleen, yhtä käsittämättömin perustein. Florida on toki oma tapauksensa mutta tuoreen uutisen mukaan Agatha Christien kirjoja, (muitakin kuin se Eikä yksikään pelastunut) aletaan nyt Britanniassa siistiä 'sopimattomista' sanoista; kuten Émile Zolan 'pornografisia' romaaneja (mm. Nana) siivottiin siellä 1880-luvulla. Enkä lainkaan ihmettelisi, jos meilläkin kirjastoista poistetaan kohta (kuten Yhdysvalloissa) Toni Morrisonin romaanit, sillä esiintyyhän niissä se n-sana. Eikä sillä ole mitään merkitystä, että Nobel-palkittu kirjailija on itse afroamerikkalainen ja useimmat hänen teoksensa kuvaavat aikaa, jolloin rotuerottelu ja rasistinen kieli olivat olennainen ja hyväksytty osa yhdysvaltalaista valtakulttuuria. Mutta aikamme oikeusfundamentalismi edellyttää, että sääntöjä on noudatettava kirjaimellisesti, sanavälejä myöten, ja seurauksista riippumatta. Näin oikeus toteutuu objektiivisesti, sillä harkinta on aina subjektiivista. On parempi tuomita, varmuuden vuoksi, myös syyttömät, jotta yksikään syyllinen ei jäisi vahingossakaan tuomitsematta. Aprés nous, l'imbécillité.

30.3.2023

David Leanin ohjaama elokuva Brief Encounter on kaunis ja liikuttava; sellainen, jonka sivistyneen ihmisen kuuluu katsoa ainakin kerran elämässään. Minä olen nähnyt elokuvan jo useampaakin kertaan. Mutta ei siitä enempää. Elokuvassa on kohtaus, jossa Trevor Howard ja Celia Johnson poistuvat rautatieasemalta ja heidän takanaan vilahtaa isohko kyltti, jossa lukee selvästi Mazawa; ikään kuin se olisi aseman nimi. Tällaista paikkakuntaa ei kuitenkaan Brittein saarilta löydy, edes kelttiseltä alueelta (Japanin Yamagatassa on kyllä kylä nimeltä Mazawa ja olen käynyt siellä). Olisiko kyseessä jokin sodanaikainen peitenimi: ainakin toisen maailmansodan alkaessa rautatieasemilta poistettiin ja peitettiin nimikylttejä, siltä varalta jos vihollinen nousee maihin. Toisaalta elokuva sijoittuu sotaa edeltävään aikaan, nimettömään maaseutukaupunkiin jossakin Lontoon lähistöllä, eli asemalla pitäisi olla nimi. Elokuva kuvattiin alkuvuodesta 1945, kun sota oli vielä käynnissä, ja rautatieasemalle sijoittuvat kohtaukset filmattiin turvallisesti pohjoisessa, Lancasterin lähellä sijaitsevassa Carnforthin pikkukaupungissa (joka on nyt tietysti fanien pyhiinvaelluskohde). Mikä paikka siis on Mazawa? Oikeasti kyseessä on emaloitu kyltti, joka mainostaa Mazawattee teetä. Yhtiö perustettiin 1887. Tee oli toki alkuperältään intialaista, mutta brändin nimi oli tekaistu yhdistämällä hindinkielinen sana maza [nautinto] ja sinhalinkielinen sana wattee [puutarha]. Nimen Mazawattee eli "Pleasure Garden" uskottiin vetoavan kuluttajiin ja näin myös kävi: tässä vaiheessa Mazawattee oli Britannian ylivoimaisesti suosituin brändi. Yhtiön toiminta kuitenkin päättyi äkisti 1950-luvun alussa, ja sen myötä myös brändi katosi markkinoilta. Nyt harva enää muistaa tätä aikanaan niin kuuluisaa nimeä. Tosin Brief Encounter ei ole ainoa aikakauden elokuva, jossa vilahtaa - tahattomasti - Mazawatteen mainos osana maisemaa. Antiikkikaupoissa nämä mainoskyltit ovat haluttuja keräilykohteita.