j ä l k i r u o k a s a a r e n   p ä i v ä k i r j a

23.3.2024

Vuosi taisi olla 1983, kun Soundissa ilmestyi varsin erikoinen levyarvostelu, joka pian osoittautui sepitteeksi. Se oli niin hyvin laadittu, että nolasin itseni kysymällä tätä olematonta levyä Epesin myymälästä. Kyseessä oli pelkkä kepponen. Ja hupaisa sellainen. Minun silmissäni se ei lainkaan vähentänyt lehden uskottavuutta, vaikka Soundi mielestäni keskittyi vain tylsiin bändeihin.

Pitäisikö minunkin tehdä nyt tunnustus Aamulehden alakertojeni osalta, jotta saisin edes hetkeksi huomiota – ja näkyvyyttä surkeille omakustannekirjoilleni? Tai luentojeni osalta… Alakertojani sentään ilmestyi kaikkiaan 68 kpl vuosina 2005-12. Paitsi että niitä ei voi suurieleisesti poistaa verkosta, sillä ne eivät koskaan ole olleet luettavissa siellä. Se oli aikanaan minun oma päätökseni. En pitänyt tuherruksiani niin merkittävinä, että ne pitäisi säilöä verkkoon ikuisesti ja kaikkien luettaviksi. Kirjoittajalla on myös oikeus unohtua ja kehittyä. Tässä suhteessa analoginen aika oli armeliaampi.

Suoraan sanottuna en tiedä, kuinka Matti Kuuselan tapaukseen pitäisi suhtautua. En itse tunne hänen kirjallista tuotantoaan lainkaan (koska en ole seurannut Aamulehteä). Ainakaan en osaa asettua niiden valheellisten kunniallisuuden teeskentelijöiden joukkoon, jotka nyt paasaavat oikeusfundamentalistisella kiihkolla journalismin etiikasta ja 'objektiivisuudesta'. Mitä vahinkoa hän on saanut aikaan? Onko hän väittänyt olevansa Totuudenpuhuja, joka on aina ja kaikessa oikeassa. Uutinen ja artikkeli ovat kuitenkin eri asioita. Entä onko hän suunnitelmallisesti pyrkinyt edistämään uraansa sepitteillään vai onko kyseessä sittenkin tyylillinen tehokeino?

Myönnän, että olen itsekin enemmän kojootti kuin kyklooppi. Haluan tietoisesti härnätä lukijoitani liioittelemalla ja toisinaan myös sepittämällä asioita, ja näin pakottaa lukijan ajattelemaan itsenäisesti: mitä kirjoittaja yrittää nyt sanoa? Valitettavan usein se ei onnistu, vaikka intertekstuaalinen vihje olisikin ilmeinen.

Mitä tulee kuviteltuun ruotsalaiseen romaaniin, tunnustan että minullekin tuli väitöskirjani yhteydessä sietämätön kiusaus toteuttaa postmoderni pila eli viitata olemattomaan tietolähteeseen – testatakseni tällä tavoin, lukeeko joku tutkimukseni ajatuksen kanssa. Jätin sen kuitenkin tekemättä, sillä vitsi olisi kuitenkin ymmärretty väärin. Mutta puhunko nyt totta? Liittyykö väitöskirjaani sittenkin jotakin kyseenalaista? Voitte toki tarkistaa ne 2403 alaviitettä. Jatketaan sitten juttua.

17.12.2023

Edes velhomaailmassa ei ole hyvä asia, jos kuulee ääniä, kuten Hermione totesi viisaasti. Puhumattakaan meidän jästien parissa. Katsoin lentokoneessa algerialaisen historiallisen elokuvan "Viimeinen kuningatar" [La dernière reine الأخيرة ; ohj. Adila Bendimerad & Damien Ounouri 2022]. Aihe on mielenkiintoinen, jos on kiinnostunut Välimeren alueen historiasta uuden ajan alussa, ja elokuvallinen toteutus kestää hyvin useammankin katsomiskerran. Eli kyseessä ei ole mikään 'kehitysmaaelokuva', johon täytyy suhtautua 'ymmärtäväisesti'. Puhuttu kieli on siis arabia, vaikka välillä repliikeissä vilahtaa myös berberin- ja espanjankielisiä sanoja, mikä kuuluu asiaan: eletään vuotta 1516, jolloin espanjalaiset sotivat Pohjois-Afrikassa. Pelastaakseen kaupunkinsa Algerin hallitsija kutsuu avukseen turkkilaisen kaapparin Aruj Barbarossan [Oruç Reis], mikä lopulta koituu hänen ja hänen perheensä turmioksi. Yhtäkkiä kuulin naisäänen lausuvan kauniisti, selvällä suomen kielellä: "Minun on vietävä loppuun se, minkä olen aloittanut." Vastamelukuulokkeet pitivät ulkopuolisen hälyn loitolla ja ääni vastasi englanninkielistä tekstitystä. Mutta takana oli jo melkein vuorokausi matkustamista yön yli, joten ensimmäinen reaktioni oli se, että nyt kuulen harhoja. Vaan ei. Tarkistin asian jälkeen päin. Elokuvassa todellakin puhutaan, myös, suomea! Puhuja on Aruj Barbarossan kuvitteellinen naisystävä Astrid, jonka sanotaan olevan kotoisin Pohjolasta ja päätyneen orjaksi Välimerelle. Asetelma on uskottava (vrt. Mika Waltarin Mikael Hakim). Eikä rooli liity elokuvan ulkomaisiin rahoittajiin, jotka olivat Ranskasta ja Taiwanilta. Astridia esittää ranskalainen näyttelijätär Nadia Tereszkiewicz, joka on äitinsä puolelta suomalainen, ja siksi ääntäminen on virheetöntä. Kaikkiaan elokuvassa puhutaan seitsemää eri kieltä. Hienoa.

18.10.2023

Lähikirjastoni kierrätyshylly on todellinen aarreaitta, ainakin joskus. Keväällä löysin Sverre Holmsenin romaanin Laulavat korallit. Polyneesialainen eepos (1946). Mielenkiintoinen kertomus, joka sijoittuu ajattomaan myyttiseen menneisyyteen, ja se herätti heti kaukokaipuuni. Kesällä löysin The Saturnettes yhtyeen toisen albumin (2013). Jos Soundin arvostelija kuittaa levyn sanoilla "ok-tason makuuhuoneprojekti", sen täytyy olla tutustumisen arvoinen. Cure on toki kuunneltu tarkkaan (vrt. Varjo) mutta Curen ystävälle se ei välttämättä ole negatiivinen ominaisuus. Äskettäin löysin teoksen Rakkaustarinat (2008), johon on koottu Otavan ja Suuren Suomalaisen Kirjakerhon järjestämän "suuren rakkaustarinakilpailun" parhaimmat. Romantiikan ystävänä innostuin heti – ja petyin saman tien. En luonnehtisi yhtäkään teoksen 10 kertomuksesta romanttiseksi, herkäksi, kauniiksi, tai edes omaperäiseksi. Jos nämä siis edustivat kilpailun parhaimmistoa, millaisia ne muut sitten olivat? Vai oliko niin, että lautakunta valitsi tietoisesti vain määrättyjä tarinoita, jotka täyttivät etukäteen asetetun konseptin: "Rakkaus on paljon muutakin kuin ruusunpunaista romantiikkaa." Näin toki on – mutta rakkaus on myös paljon muutakin kuin 'tämän päivän' kökkörealismia eli rumaa, karkeaa, väkivaltaista ja likaista. Puistattaa ajatella, kuinka masentavan version suomalainen ohjaaja olisi saanut aikaan elokuvasta In the Mood for Love, tyyliin "Levottomat 4". Ensimmäinen pakollinen kostopano jo viiden minuutin kuluttua. Antidoottina oli ihan pakko lukea James Michenerin Sayonara.

6.8.2023

Olen 80-lukulainen. Myönnän sen yhtään häpeilemättä. Vaikka tuo aikakausi edustaakin populaarikulttuurin tutkijoidemme mukaan pimeää vuosikymmentä, jolloin ei muka tapahtunut mitään. Oikeasti silloin tapahtui paljon, mutta se ei vain sovi reilun meiningin ja kökkörealismin kertomukseen. Phony juicemania. Mutta nyt en puhu musiikista, enkä muodista, enkä klubeista. Vaan ilmapiiristä. Kuulun niihin, joille 80-luku edusti toivon aikaa – aikaa jolloin oli perusteltua olettaa, että huominen olisi parempi kuin eilinen ja nykyisyys. Eikä se ollut vain toiveajattelua. Maailma vaikutti muuttuvan parempaan suuntaan, kuten myös oma ahdistava Kekkoslovakiamme. Avoimemmaksi, ystävällisemmäksi, ja sallivammaksi erilaisuutta kohtaan. Ja totta on sekin, että useimmilla kansalaisilla elämä sujui 1989 paremmin kuin 1980. Sen jälkeen ei näin vahvaa toivon kokemusta ole ollut. Nyt käsi pystyyn, joka tosissaan uskoo, että nykyisten ihmenelosten johdolla eläisimme neljän vuoden kuluttua jotenkin olennaisesti paremmassa ja oikeudenmukaisemmassa Suomessa, missä esimerkiksi vihapuhe ja maalittaminen eivät enää edusta normaalia. Mutta jos 'oikeistolainen politiikka' on tie onneen ja hyvinvointiin, miksi sitä harjoittavissa maissa ei ole päästy parempaan? Britanniaa ovat hallinneet konservatiivit jo 13 vuotta ja näemme kyllä heidän häikäisevät saavutuksensa. Mutku Gordon Brown… Tämähän on siellä vakioselitys aina, kun konservatiivit tyrivät. Tyypin on täytynyt olla todellinen economically disastrous mastermind, jos viisi toinen toistaan kyvykkäämpää konservatiivista pääministeriä ei ole kyennyt korjaamaan hänen virheitään. Ja epäilemättä meillä ihmeneloset hokevat vielä vuonna 2027, kun mikään ei ole onnistunut, mutku 'kassatyttö'… Paitsi he tuskin ovat vallassa siihen asti. Silti pelkään, että olemme jo luisuneet Britannian tielle: parhaimmillaankin syöksykierrettä voidaan vain loiventaa mutta ei enää oikaista. Ja masentavinta on huomata, kuinka sellaiset biisit kuin Power in the Darkness ja Kill the Poor kuulostavat nyt paljon uskottavammilta kuin 40 vuotta sitten. Päällikkö on puhunut.

11.7.2023

Tänään oli taas sellainen päivä, jolloin huomasin, että en enää ole kotona tässä maassa ja tässä ajassa. Enkä nyt viittaa keskusteluun hallituksen jäsenten ulostuloista. Heille täytyy toki antaa työrauha: ovathan he asiantuntemuksensa osalta ehdottomasti historiamme pätevin kokoonpano, jonka kutsumus on korjata 'kassatytön' aiheuttama kansainvälinen mainehaitta ja velkahelvetti. Ei. Kyseessä oli harmittoman arkinen kokemus. Kävin ostoksilla omassa Prismassani: Obolon-olutta, inkivääriä, ruisvarras ja päiväysalennettuja Huittisten nakkeja. Ravintolasta kantautui houkutteleva tuoksu mutta olin jo syönyt toisen aamiaisen. Sitten huomasin henkilön, joka oli selvästi nauttinut pizzabuffetin antimista. Hän oli jättänyt syömättä reunat jokaisesta palasta. Kyrsiä oli kertynyt lautaselle enemmän kuin tusina. Toivottavasti toope sentään tajusi kipata ne biojätteeseen. Älykästä? Nykyaikaista? Ilmastomyönteistä? No tietysti. Ilman muuta. Mun oikeus. Hesarin Nyt-liitteessä oli taannoin leikkimielinen juttu, jossa arvioitiin luonteenpiirteitä sen perusteella, kuinka ihminen syö pitsansa. Minä teen sen kuin kuorisin sipulin eli syön ensiksi ne reunat ja sitten siirryn pala palalta kohti keskusta, pyörittäen lautasta. Vaihtoehtoja oli monta mutta tällaista tapaa toimittaja ei ollut osannut kuvitella lainkaan.

22.5.2023

Kuten olen todennut eri yhteydessä, pienellä kielialueella on väistämättä pienet kuviot, ja tänne mahtuu kerrallaan vain yksi akateeminen muoti, joka sekin yleensä edustaa (maailmalla) jo päättynyttä sesonkia, mikä ei ole omiaan terävöittämään keskustelua vaan suosii dogmaattisia konformisteja. 'Tämän päivän' orjasieluisuus tuli hyvin esiin, kun Black Lives Matter liike ylitti uutiskynnyksen myös meillä. Ylen verkkosivuilla ilmestyi 10.6.2020 kirjoitus otsikolla "Milloin luit viimeksi kirjan, jonka kirjoittaja ei ole valkoinen?" [no kuule just ihan äsken ja toiseen kertaan: Amanda Lee Koe, Ministry of Moral Panic, Epigram Books 2013]. Kirjoituksen järkyttäminä alkoivat kunniallisuuden teeskentelijät kysellä hädissään keskustelupalstoilla sopivia lukuvinkkejä; ollakseen varmasti hyveellisiä ja ajan tasalla. Olisihan ennenkuulumatonta, täysin mahdotonta, että 'tämän päivän' valveutunut ihminen osaisi tehdä itsenäisesti verkkohaun vaikkapa sanoilla "les meilleurs livres caraïbes de tous les temps" tai "die wichtigsten afrikanischen Autorinnen unserer Zeit" – ja sitten tarkistaa kotimaisten kirjastojemme yhteisluettelosta, mitkä näin löytyneistä teoksista on kenties suomennettu tai saatavina alkukielisinä. Ei missään tapauksessa. Sillä Tekoäly on keksitty vapauttamaan meidät ajattelemisen tuskasta, ja Auktoriteetit tietävät aina paremmin. Näin ei voi tehdä, koska voisimme päätyä lukemaan sellaisia vääriä teoksia, joita influensserit eivät ole siunanneet. Ja nyt pullistun omahyväisyydestäni kuin fugu. Itse kuulun siihen sukupolveen, jolle Richard Wrightin Amerikan poika (WSOY 1972) oli aikanaan väkevä lukukokemus, joka muovasi maailmankuvaani yhtä perusteellisesti ja pysyvästi kuin Pöllön albumi Viimeinen syksy (1979). Joskaan minua ei minua johdattanut teoksen ääreen mikään löysä kolmasmaailmalaisuus, neuvostomyönteisyys tai tarve todistaa muille oma hyveellisyyteni vaan uteliaisuus. Eikä teos todellakaan edustanut minulle mitään 'safarielämystä'. Yhtä vähän kuin John Oliver Killens, Ja ne pisarat olivat verta (Tammi 1964); tai Sembene Ousmane, Jumalan puupalikat (Tammi 1973); tai Toni Morrison, Solomonin laulu (Tammi 1978). Luin nämä romaanit itsenäisesti, ja paljon muitakin, koska ne ovat aiheeltaan mielenkiintoisia ja sujuvasti kirjoitettuja mutta myös opettavaisia. Enkä lainkaan ymmärrä, mitä Aminata Kamissoko, Ros Sereysothea ja Uhm Junghwa laulavat levyillään mutta minulle riittää, että fiilis on shanti ja like we yeah. Ehkä kuuntelen väärällä kierrosnopeudella. Mutta minne katosi se 'maailmankylä', jonka oli määrä syntyä eri kulttuurien karnevalistisen fuusion myötä?

19.4.2023

Luin Colleen McCullough'n suurromaanin Okalinnut ensimmäisen kerran, kun se oli ajankohtainen; ja toisen kerran äskettäin, kun se osui käteeni kirjaston "tuo tullessasi, vie mennessäsi" kärryssä. Myönnän, että se on yhä viihdyttävä teos, omalla tavallaan; vaikka suomennos on välillä huolimatonta. Mutta ei siitä enempää. Sivulla 351 törmäsin yksityiskohtaan, jota tuskin huomasin nuorempana. Eräs päähenkilöistä lukee "Norman Lindsayn kiellettyä romaania Redheap selvästi nauttien jokaisesta kielletystä sanasta." Kohtaus sijoittuu 1930-luvun puoliväliin. Uteliaisuuteni heräsi heti; ja onneksi tällaisten asioiden selvittäminen on omana aikanamme vaivatonta. Norman Lindsay (1879–1969) oli australialainen monitaiteilija sekä kirjailija. Aikanaan hän oli kuuluisa ja herätti pahennusta 'siveettömillä' töillään. Romaani Redheap ilmestyi 1930 ja kiellettiin saman tien. Myönnän, että en saanut selville, miksi teos oli niin paheellinen, mutta ilmeisesti se, että nuori mies jahtaa tyttöjä sekä ryystää olutta, riitti loukkaamaan moraalinvartijoita. Vuonna 1932 ilmestynyt romaani The Cautious Amorist koki saman kohtalon. Tiedonhakuni johti kahdelle eri polulle. Ensimmäinen oli Australiassa kielletyt kirjat. Sensurointi alkoi juuri 1930-luvun alussa, jolloin maata johtivat konservatiivit. Päätökset olivat mielivaltaisia, eikä niitä perusteltu yleisölle. Tarkoitus oli toki hyvä eli suojella kansalaisia huonoilta vaikutteilta. Kiellettyjen kirjojen lista oli salainen aina vuoteen 1958 asti. Mukana oli todellisia tuhmuuksia kuten Boccaccion Decamerone ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma sekä D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja – ja tietysti Kathleen Winsorin Aina vain Amber. Viimeksi mainittu tulkittiin Australiassa sentään vain "roskaksi", Yhdysvalloissa se edusti hardcore pornoa. Toinen polku johti käsitteeseen wowserism (ihminen: wowser, zetalla kirjoitettuna sanalla on eri merkitys), jolla Norman Lindsay tarkoitti samanlaista käyttäytymistä, jota edustavat oman aikamme oikeamielisyyttään uhkuvat kunniallisuuden teeskentelijät, jotka todistavat hyveellisyytensä paheksumalla jatkuvasti muita ja näkemällä ympärillään vain loukkaavia ilmaisuja; yhtä innokkaasti kuin protestanttiset lähetyssaarnaajat, jotka näkivät 'pakanamailla' vain syntiä ja siveettömyyttä. Mutta olemmeko edistyneet noista ajoista? Kielletäänhän kirjoja yhä edelleen, yhtä käsittämättömin perustein. Florida on toki oma tapauksensa mutta tuoreen uutisen mukaan Agatha Christien kirjoja, (muitakin kuin se Eikä yksikään pelastunut) aletaan nyt Britanniassa siistiä 'sopimattomista' sanoista; kuten Émile Zolan 'pornografisia' romaaneja (mm. Nana) siivottiin siellä 1880-luvulla. Enkä lainkaan ihmettelisi, jos meilläkin kirjastoista poistetaan kohta (kuten Yhdysvalloissa) Toni Morrisonin romaanit, sillä esiintyyhän niissä se n-sana. Eikä sillä ole mitään merkitystä, että Nobel-palkittu kirjailija on itse afroamerikkalainen ja useimmat hänen teoksensa kuvaavat aikaa, jolloin rotuerottelu ja rasistinen kieli olivat olennainen ja hyväksytty osa yhdysvaltalaista valtakulttuuria. Mutta aikamme oikeusfundamentalismi edellyttää, että sääntöjä on noudatettava kirjaimellisesti, sanavälejä myöten, ja seurauksista riippumatta. Näin oikeus toteutuu objektiivisesti, sillä harkinta on aina subjektiivista. On parempi tuomita, varmuuden vuoksi, myös syyttömät, jotta yksikään syyllinen ei jäisi vahingossakaan tuomitsematta. Aprés nous, l'imbécillité.

30.3.2023

David Leanin ohjaama elokuva Brief Encounter on kaunis ja liikuttava; sellainen, jonka sivistyneen ihmisen kuuluu katsoa ainakin kerran elämässään. Minä olen nähnyt elokuvan jo useampaakin kertaan. Mutta ei siitä enempää. Elokuvassa on kohtaus, jossa Trevor Howard ja Celia Johnson poistuvat rautatieasemalta ja heidän takanaan vilahtaa isohko kyltti, jossa lukee selvästi Mazawa; ikään kuin se olisi aseman nimi. Tällaista paikkakuntaa ei kuitenkaan Brittein saarilta löydy, edes kelttiseltä alueelta (Japanin Yamagatassa on kyllä kylä nimeltä Mazawa ja olen käynyt siellä). Olisiko kyseessä jokin sodanaikainen peitenimi: ainakin toisen maailmansodan alkaessa rautatieasemilta poistettiin ja peitettiin nimikylttejä, siltä varalta jos vihollinen nousee maihin. Toisaalta elokuva sijoittuu sotaa edeltävään aikaan, nimettömään maaseutukaupunkiin jossakin Lontoon lähistöllä, eli asemalla pitäisi olla nimi. Elokuva kuvattiin alkuvuodesta 1945, kun sota oli vielä käynnissä, ja rautatieasemalle sijoittuvat kohtaukset filmattiin turvallisesti pohjoisessa, Lancasterin lähellä sijaitsevassa Carnforthin pikkukaupungissa (joka on nyt tietysti fanien pyhiinvaelluskohde). Mikä paikka siis on Mazawa? Oikeasti kyseessä on emaloitu kyltti, joka mainostaa Mazawattee teetä. Yhtiö perustettiin 1887. Tee oli toki alkuperältään intialaista, mutta brändin nimi oli tekaistu yhdistämällä hindinkielinen sana maza [nautinto] ja sinhalinkielinen sana wattee [puutarha]. Nimen Mazawattee eli "Pleasure Garden" uskottiin vetoavan kuluttajiin ja näin myös kävi: tässä vaiheessa Mazawattee oli Britannian ylivoimaisesti suosituin brändi. Yhtiön toiminta kuitenkin päättyi äkisti 1950-luvun alussa, ja sen myötä myös brändi katosi markkinoilta. Nyt harva enää muistaa tätä aikanaan niin kuuluisaa nimeä. Tosin Brief Encounter ei ole ainoa aikakauden elokuva, jossa vilahtaa - tahattomasti - Mazawatteen mainos osana maisemaa. Antiikkikaupoissa nämä mainoskyltit ovat haluttuja keräilykohteita.