MIKÄ SINÄ OLET PUHUMAAN MINUN SUULLANI,
VAIKKA OLETKIN KIRJOITTANUT
MINUSTA NIIN KAUNIISTI?

O s a m u   D a z a i   ja  'k o u l u t y t t ö'

Oikawa Michiko elokuvassa Minato no nihon musume 港の日本娘 [1933]

[ Viitteet löytyvät päätekstin jälkeen ]
An English version with the title "Osamu Dazai, Schoolgirl - and the Schoolgirl"
is found in academia.edu

Joseito 女生徒 eli Koulutyttö kuuluu Dazai Osamun tärkeisiin teoksiin, joskin länsimaisille lukijoille se on ollut pitkään tuntematon. Käännöksiä alkoi ilmestyä vasta runsaat kymmenisen vuotta sitten: ensimmäisenä Allison Markin Powellin englanninkielinen versio Schoolgirl vuonna 2011 [One Peace Books]. Se on suoraan sanottuna kehno eli epäselvä ja epätarkka. Parempi englanninkielinen käännös ilmestyi 2025, ja se sisältyy Ralph McCarthyn toimittamaan Dazain novellivalikoimaan No one knows [New Directions]. Teoksesta on myös espanjan- [La Colegiala, 2013]; italian- [La Studentessa, 2018]; ranskan- [Écolière, 2018]; puolan- [Uczennica, 2019]; turkin- [Öğrenci kız, 2020]; ja romaniankieliset käännökset [Şcolăriţa, 2022] — ja nyt vihdoin myös suomeksi [2026]. Näiden kaikkien erikielisten versioiden vertaaminen — millaisiin ratkaisuihin kääntäjät ovat päätyneet ja miksi — tarjoaisi mainion aiheen kirjallisuustieteelliseen ja/tai käännöstieteelliseen tutkielmaan.

Alun perin novelli ilmestyi kirjallisuuslehti Bungakukain 文學界 huhtikuun numerossa 1939. Se sisältyy myös saman vuoden heinäkuussa julkaistuun, samannimiseen novellikokoelmaan; sekä kesäkuussa 1942 julkaistuun novellikokoelmaan Josei 女性 ["Naisia"].[1] Ilmestyessään Koulutyttö oli välittömästi menestys. Esimerkiksi Kawabata Yasunari hehkutti estoitta sen ansioita arvostelussaan, joka ilmestyi kulttuurilehden Bungei shunjū 文藝春秋 toukokuun numerossa 1939. Kawabatan myönteinen arvostelu on sikäli merkittävä, että miehet eivät olleet erityisen hyvissä välissä: vain muutamaa vuotta aikaisemmin Dazai oli sättinyt Kawabataa julkisesti varsin tylyin sanoin. Kawabata puolestaan ei arvostanut Dazain holtitonta elämäntapaa mutta hän silti tunnusti tämän ansiot kirjailijana. Miesten välit kyllä kohenivat, kun Dazai rauhoittui avioliittonsa myötä, mutta mitään varsinaisia ystäviä he eivät koskaan olleet. Arvostelu ei siis ollut Kawabatalta mikään kaverinpalvelus. Novelli mainittiin myös toiseksi parhaana, kun Kitamura Tōkokun [1868–94] mukaan nimetty kirjallisuuspalkinto jaettiin neljännen kerran vuonna 1940.[2]

Novelli[3] edustaa Dazain kirjailijanuran keskivaihetta, jolloin hänen elämänsä oli seesteistä. Sävyltään ja tyyliltään Koulutyttö voi hämmentää länsimaista lukijaa, joka tuntee Dazain vain hänen kahden kulttiromaaninsa Shayō 斜陽 [1947] ja Ningen shikkaku 人間失格 [1948] perusteella ja mieltää hänet dekadentiksi renttukirjailijaksi.[4] Nimetön kertoja on tyttö, joka kipuilee ja kapinoi aikuisuuden kynnyksellä: hänen on vaikea hyväksyä kehonsa väistämättömiä muutoksia, ja hän on haluton asettumaan siihen rooliin, jonka yhteiskunta on jo määrännyt hänelle naisena. Kertoja ei kuitenkaan ole Ōba Yōzōn pikkusisar, kuten Rachael Hutchinson antaa ymmärtää saatesanoissaan, jotka sisältyvät novellin ensimmäiseen englanninkieliseen käännökseen [Powell 2011]: "Schoolgirl is a significant piece of postwar literature in that it questions and problematizes some serious intellectual issues on power, gender and national identity, yet it manages to do so in a completely accessible way." Enkä myöskään allekirjoittaisi Adam L. Kernin esipuhetta samassa teoksessa: "It is tempting to read this story, Schoolgirl (Joseito) — superficially concerning a precocious young woman who, reluctant to out-grow her self-described doll-like body, similarly resists coming to terms with the death of her father — as an oblique meditation on Fascism."

Tarina sijoittuu sisältämiensä viittausten perusteella toukokuulle 1938, ja kirjoitettiin siis alkuvuodesta 1939, eikä se näin ollen liity mitenkään Japanin sodanjälkeiseen tilanteeseen — ja kaikkein vähiten romaaniin Ningen shikkaku. Oikea viitekehys on Dazain muut 'tyttötarinat', joita hän kirjoitti toistakymmentä; esimerkiksi sellaiset kuin Lyhty, Häpeä, Lumisen yön tarina; ja ennen kaikkia Chiyojo.[5]

Paitsi että Koulutyttö ei ole Dazain oma teos.

Oikeasti novelli perustuu Ariake Shizun päiväkirjaan, jonka hän lähetti Dazaille elokuussa 1938. Päiväkirja alkaa 30.4. ja päättyy 8.8. Jälkimmäiseen päivämäärään ei liity mitään dramaattista: vihko tuli täyteen. Päiväkirja tavoitti Dazain, monien mutkien kautta, vasta helmikuun alussa 1939. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka Shizu suhtautui tilanteeseen, kun aika kului, eikä hän saanut mitään vastausta ihailemaltaan kirjailijalta. Oliko hän pettynyt vai hyväksyikö hän sen vaihtoehdon, että Dazai ei ollut lainkaan kiinnostunut hänen päiväkirjastaan? Hän lähetti päiväkirjansa osoitteeseen, joka sisältyi Dazain toiseen novellikokoelmaan Kyokō no hōkō 虚構の彷徨 ["Kuvittelun poluilla"]. Kokoelma ilmestyi kesäkuussa 1937 mutta sen jälkeen Dazai oli vaihtanut majapaikkaansa moneen otteeseen. Dazai sai Shizun päiväkirjan käsiinsä sattumalta, kun hän pistäytyi Tokiossa (hän asui tässä vaiheessa Kōfussa). Oli siis hyvin mahdollista, että se ei olisi koskaan tavoittanut häntä. Dazai ei myöskään vahvistanut Shizulle saaneensa päiväkirjaa. Asia selvisi Shizulle vasta, kun novelli oli ilmestynyt, joskaan hän ei ilmeisesti tiennyt sitäkään ennen kuin Dazai lähetti novellikokoelmansa hänelle heinäkuun lopulla 1939.

Dazaille Shizun päiväkirja oli kuin taivaan lahja. Häneltä oli tilattu tarina mutta hänellä ei ollut mitään valmista, eikä edes aihetta. Hän luki päiväkirjan yhdeltä istumalta ja oivalsi heti, kuinka siitä saisi muokattua novellin, joka valmistui helmikuun lopulla eli varsin nopeasti. Otsikko palautuu ranskalaisen Léon Frapién [1863–1949] novellikokoelmaan L'Écolière [1905], jonka japaninkielinen käännös oli ilmestynyt syyskuussa 1938. Dazai itse ei ollut aluksi kovinkaan luottavainen novellinsa suhteen. Kirjeessään, joka on päivätty 11.3.1939, hän kuvailee sitä ystäväl-leen Nakamura Teijirōlle: "Minua nolottaa, koska se on niin huonosti kirjoitettu." Toisaalta hän viittaa siihen omana luomuksenaan [創作 sōsaku], mainitsematta lainkaan Shizun osuutta.[6]

Ei tiedetä täsmällisesti, miksi Shizu päätti lähettää päiväkirjansa Dazaille. Mukana on varmasti ollut saatekirje, mutta sellaista ei ole säilynyt. Se tiedetään, että Shizu oli tutustunut ja ihastunut Dazain tuotantoon edellisen vuoden aikana (ja päiväkirjassa on paljon dazaimaisia ilmaisuja). Dazailla oli jo varhain nuoria faneja ja kannattaa muistaa, että hän itsekin oli tässä vaiheessa vielä nuorehko; vasta 29-vuotias. Päiväkirjansa alussa Shizu kyllä toteaa, kuinka "mahtavaa" olisi, jos se julkaistiin jossakin muodossa, edes "halvassa" aikakauslehdessä. Tämän toteamuksen perusteella voidaan olettaa, että hän on toivonut Dazain löytävän päiväkirjastaan jotakin, jota tämä voisi hyödyntää omassa tuotannossaan, ja hän antaa Dazaille vapaat kädet toimia haluamallaan tavalla. Inspiraation Shizu on selvästi saanut teoksesta Tsuzurikata kyōshitsu 綴方教室 ["Ainekirjoituksen luokka"], joka ilmestyi elokuussa 1937. Kirja koostuu tarinoista, jotka oli jo julkaistu lapsille tarkoitetussa aikakauslehdessä Akai tori 赤い鳥. Tarinat oli kirjoittanut oikea koulutyttö, Toyoda Masako [1922–2010], joskin kirjan ilmestyessä hän työskenteli jo tehtaassa. Opettaja oli aikanaan huomannut Masakon kirjalliset lahjat ja kannustanut häntä kirjoittamaan lyhyitä tarinoita omasta elämästään.[7] Kirja oli suosittu, varsinkin koululaisten ja nuorten naisten parissa.

Niin ikään ei tiedetä, kuinka Shizu reagoi, kun Dazain novelli ilmestyi. Oliko hän siihen tyytyväinen vai muuttuiko hänen mielensä myöhemmin? Tai miten hän suhtautui novellin menestykseen eli oliko hänestä oikein, että Dazai saa siitä kaiken kunnian yksin itselleen, ilman että hänen osuuttaan mainitaan lainkaan? Jos Shizu olisi tuntenut kokeneensa vääryyttä, hän olisi varmasti tuonut sen jotenkin esiin. Toisaalta hän ei koskaan mainostanut olevansa Dazain alkuperäinen 'koulutyttö' — ei edes siinä vaiheessa, kun Dazaista oli tullut kuuluisa, suosittu ja palvottu — ja aluksi hän ujosteli näyttää novellia äidilleen. Se tiedetään, että Dazai toimitti novellikokoelmansa Shizulle, kun se oli julkaistu heinäkuun lopulla 1939. Dazain puolison Tsushima Michikon muistelun mukaan Shizu olisi tällöin lähettänyt Dazaille kiitoskirjeen, jossa hän olisi ilmaissut tyytyväisyytensä. Tällaista kirjettä ei myöskään ole säilynyt mutta Dazain novelliin Zoku tenshi 俗天使 ["Arkinen enkeli"], joka ilmestyi tammikuussa 1940, sisältyy kirje, jonka kertoja (eli Dazai) olisi saanut nimettömältä nuorelta naiselta. Tyylinsä sekä kirjeeseen sisältyvien yksityiskohtien perusteella sen lähettäjä olisi sama henkilö kuin Koulutytön kertoja. Kirjeen lopussa lähettäjä sanoo olevansa ylpeä, koska nyt koko Japani tuntee hänet, "sillä sinä olet kirjoittanut minusta niin kauniisti". On mahdollista, että Dazai siteeraisi sellaisenaan Shizun lähettämää kiitoskirjettä: hänellä oli tapana sisällyttää novelleihinsa myös muiden ihmisten kokemuksia sekä lainata muilta saamiaan kirjeitä, joskaan hän ei ollut aina rehellinen.[8] Toki on myös mahdollista, että novellin kirje on kokonaan keksitty, ja Michikon viittaama kiitoskirje on ollut sisällöltään erilainen.

Ariake Shizun päiväkirja on olemassa. Se oli pitkään Michikon hallussa, joka vaali edesmenneen miehensä kirjallista perintöä ja tekijänoikeuksia kuolemaansa asti 1.2.1997. Päiväkirja ei ollut mitenkään salainen: Michiko mainitsee sen muisteluteoksessaan Kaisō no Dazai Osamu 回想の太宰治, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1978[9], ja se oli silloin tällöin esillä Dazain elämää kuvaavissa näyttelyissä, mutta kirjallisuudentutkijat eivät päässeet siihen käsiksi. Vuonna 1996 Michiko lahjoitti päiväkirjan, ja paljon muutakin Dazaihin liittyvää aineistoa, Aomorin prefektuurin kirjaston yhteydessä toimivalle nykykirjallisuuden museolle [Aomori-ken kindaibungakukan 青森県近代文学館], joka vaalii paikallisten kirjailijoiden muistoa. Museo julkaisi päiväkirjan helmikuussa 2000, Shizun omaisten luvalla, eli nyt se on helposti tutkijoiden saatavilla [Ariake Shizu no nikki 有明淑の日記]. Sen myötä suhtautuminen Koulutyttöön on muuttunut. Perinteisesti novellin on siis katsottu edustavan yksipuolisesti Dazain luovuutta ja neroutta. Kuten edellä viittaamani Adam L. Kern toteaa esipuheessaan: "Indeed, the themes woven into the woof and weft on his literary tapestries were so obviously cut from the fabric of his life that even when he assumed the guise of a mawkish female schoolgirl, readers have no trouble seeing through the flimsy veneer." Kern erehtyy pahan kerran, eikä hän selvästikään tiedä novellin taustaa. On toki totta, että Dazai panee novellin kertojan suuhun omia sanojaan mutta 'koulutyttö' ei ole Dazain alter ego vaan todellinen nuori nainen.Nyt kirjallisuudentutkijat, tai ainakin osa heistä, haluavat mieluummin kuulla novellin takaa Shizun äänen. Eli kuinka paljon Dazai on muuttanut päiväkirjan sisältöä: mitä hän on jättänyt siitä pois — ja mitä hän on lisännyt novelliinsa?

Konkreettisin muutos liittyy novellin rakenteeseen. Dazai on poiminut päiväkirjasta kohtauksia, joista hän on koostanut yhteen vuorokauteen sijoittuvan tajunnanvirran. Keskiössä eivät ole tapahtumat vaan kertojan, 'koulutytön', alituiset mielenliikkeet, jotka ailahtelevat ilosta alakuloon, aiheesta toiseen. Novellin aloitus ja päätös ovat Dazain keksintöjä mutta muutoin hän on ollut verraten uskollinen alkutekstille, valitsemiensa kohtausten osalta, joskin hän on paikka paikoin muokannut niitä vastaamaan omia mieltymyksiään sekä ujuttanut mukaan omia mielipiteitään. Silti yli puolet novellin sisällöstä palautuu sellaisenaan, sananmukaisesti, Shizun päiväkirjaan.[10]Tärkeämpää on kuitenkin se, mitä Dazai on jättänyt pois.

Päiväkirjansa perusteella Shizu vietti aktiivista elämää urheilullisine harrastuksineen. Hän oli kiinnostunut ajankohtaisista asioista, joihin hän ottaa kantaa päiväkirjassaan. Erityisen huomion kohteena on naisten alistettu asema vahvasti patriarkaalisessa japanilaisessa yhteiskunnassa. Olisi liioiteltua luonnehtia häntä 'feministiksi' mutta hänen mielestään naisen elämään kuului muutakin ja enemmän kuin pelkästään perheestä huolehtiminen. Hän halusi, että naiset olisivat itsenäisiä ja voisivat toteuttaa omia haaveitaan ja pyrkimyksiään, niin työelämässä kuin taiteessa. Niin ikään hän suhtautui kriittisesti alati voimistuvaan kansallismielisyyteen ja yhteiskunnan militarisoitumiseen: hänestä oli ahdistavaa ajatella, että nuorten miesten pitää kuolla sodassa huutaen tennō heika banzai! Sota Kiinassa oli alkanut heinäkuussa 1937. Hänen mukaansa Japanissa vallitsi sietämätön diktatuuri. Hän luki paljon: päiväkirjassa viitataan yhteensä 27 kirjaan, eivätkä ne suinkaan edusta kevyttä ja hempeää 'hömppää' vaan vakavamielisiä teoksia arvostetuilta kirjailijoilta. Dazain novellissa esiintyy vain neljä teosta, ja niistäkin vain kaksi on alkuperäisiä. Shizu mainitsee esimerkiksi Ishikawa Tatsuzōn sotaromaanin Ikiteiru Heitai 生きている兵隊 ["Elävät sotilaat"]. Kirjailija kävi itse rintamalla tutustumassa sotaan. Romaani kertoo yksiköstä, joka osallistuu Nankingin valtaukseen joulukuussa 1937, ja julmia tapahtumia kuvataan suorastaan inhorealistisesti. Romaani ei silti ole sodanvastainen: kirjailija ei tuomitse sotilaiden käytöstä mutta ei myöskään glorifioi heidän urhoollisuuttaan. Sota tekee sotilaista raakoja.[11] Romaanin julkaiseminen kiellettiin (koska siinä kerrotaan liian avoimesti asioista, jotka eivät vastanneet armeijan propagandaa). Sen siistitty ja roimasti lyhennetty versio ilmestyi aikakauslehden Chūō kōron 中央公論 maaliskuun numerossa 1938 mutta se vedettiin saman tien pois myynnistä. Päiväkirjansa mukaan Shizu olisi lukenut sen toukokuun alussa. Dazai on ymmärrettävästi jättänyt Shizun kaikki sodanvastaiset mielipiteet pois novellistaan. Ylipäänsä hän on karsinut kovalla kädellä Shizun yhteiskunnallisia pohdiskeluja sekä laimentanut hänen kannanottojaan. Syynä on epäilemättä ollut Dazain oma itsesensuuri: hän ei halunnut joutua vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Dazain puolesta on toki todettava, että kovin monet muutkaan japanilaiset kirjailijat eivät sodan aikana uskaltaneet haastaa vallanpitäjiä. Toinen syy liittyy novellin kertojaan, 'koulutyttöön', jonka Dazai on muokannut vastaamaan hänen omaa käsitystään siitä, millainen ihanteellisen nuoren naisen kuuluisi olla.

Kirjoittaessaan päiväkirjansa Shizu oli jo 19-vuotias, eikä mikään 'koulutyttö'. Hän opiskeli Tokiossa Itō Mohein perustamassa ompelukoulussa.[12] Novellin asetelma on todenmukainen. Shizu asui äitinsä kanssa; isä oli kuollut, kun Shizu oli ollut lukion viimeisellä luokalla. Isä oli ollut hyvin koulutettu (mikrobiologi). Perhe oli keskiluokkainen mutta ei erityisen varakas, ja äidin mielestä oli parempi, jos Shizu oppisi käytännöllisen ammatin.

Dazain novellin kertoja eli 'koulutyttö' on selvästi Shizua nuorempi: hän on shōjo. Käsite syntyi Meiji–kauden lopulla. Se tarkoittaa naisen elämänkaarella vaihetta lapsuuden ja aikuisuuden välillä. Käytännössä shōjo miellettiin tyttökoululaiseksi. 'Tyttökoulu' ei ollut virallinen termi mutta yleensä sillä viitattiin tyttöjen lukioon eli kōtō jogakkō 高等女学校. Kyseessä oli 6-vuotisen kansakoulun jälkeinen oppilaitos, jossa opiskeltiin 4 tai 5 vuotta eli tytöt olivat iältään 12–17-vuotiaita.[13] Vain viidennes tytöistä jatkoi opintojaan kansakoulun jälkeen. Shōjo–kulttuuri painottuikin kaupunkien parempien perheiden tyttöihin, joiden vanhemmilla oli varaa maksaa tyttäriensä koulunkäynti ja antaa heidän olla joutilaina avioliittoon asti. Shōjon keskeisiä ominaisuuksia ovat viattomuus ja suloisuus eli hän on 'kawaii', herttainen. Mieleltään shōjo on vähän höpsö, touhukas, ailahtelevainen, impulsiivinen ja pinnallinen olematta kuitenkaan täysin tyhjäpäinen. Hän arvostaa perinteistä perhettä ja haluaa naimisiin, eikä haasta patriarkaattia. Käsitteenä shōjo oli alun perin kulttuurinen, eikä konsumeristinen kuten länsimainen 'teini-ikä' (joka keksittiin vasta 1950-luvulla), ja sen määrittelivät ja popularisoivat tytöille tarkoitetut aikakauslehdet, kuten Shōjo no tomo 少女の友 ja Shōjo Club 少女倶楽部. Tyttökoululaiset elivät tietyllä tavalla kuplassa: koulu lykkäsi heidän siirtymistään aikuisuuteen, ja näin heillä oli aikaa olla huolettomia — ja myöhemmin he muistelivat tätä elämänsä vaihetta kaiholla. Toisaalta kansakoulun jälkeinen, tytöille tarkoitettu opetus ei myöskään valmentanut heitä mihinkään, eikä kannustanut heitä itsenäiseen elämään. Tyttökoulun keskeisin tavoite oli muokata oppilaista 'hyviä vaimoja ja viisaita äitejä'.

Käsitteen ympärille syntyi myös oma kirjallisuudenlajinsa: shōjo shōsetsu eli 'tyttötarinat', joita edustivat yhtä lailla tyttöjen itse kirjoittamat kertomukset, joita julkaistiin heidän lehdissään, mutta myös mieskirjailijoiden kirjoittamat tarinat, joissa kertojana on tyttö (tai nuori nainen). Mieskirjailijoiden tavoite ei ollut emansipatorinen eli he eivät yrittäneet lietsoa tyttöjä kapinaan patriarkaattia vastaan vaan he halusivat kasvattaa tyttöjä kertomalla heille, millaisia heidän kuuluisi olla; miehen näkökulmasta. Osa tarinoista oli laskelmoidun kaupallisia: miehet kirjoittivat niitä, koska niille oli kysyntää tyttöjen aikakauslehdissä. Tässä vaiheessa eli 1930-luvun lopulla mieskirjailijoiden parissa vallitsi suoranainen 'tyttötarinoiden' buumi. Ilmestyessään Dazain novelli ei siis ollut mitenkään ainutlaatuinen. Myös Kawabata kirjoitti runsaasti 'tyttötarinoita', ja hänen myönteiseen arvioonsa varmasti vaikutti se, että Koulutyttö resonoi hänen käsitystään siitä, millainen on ihanteellinen shōjo; joskin hän totesi, että 'koulutytön' kaltaista henkilöä tuskin voisi olla olemassa todellisessa elämässä. Esiintyminen tällaisilla foorumeilla ei siis välttämättä alentanut mieskirjailijan arvoa (mutta naisia, jotka kirjoittivat säännöllisesti näihin lehtiin ei pidetty 'oikeina' kirjailijoina).[14]

Monissa kommenteissa Dazain 'koulutyttöä' luonnehditaan vain 14-vuotiaaksi (mm. japaninkielinen wikipedia), ja tämä tulkinta perustunee kohtaukseen, jossa kertoja toivoo, että hän säilyttäisi kehonsa "nukkemaisuuden", minkä perusteella hän olisi vasta murrosiän kynnyksellä. Tulkinta on kuitenkin ristiriitainen suhteessa novellin muuhun sisältöön: siinä esiintyvät tapahtumat, pohdiskelut ja teokset eivät sovi edes pikkuvanhan 14-vuotiaan kokemusmaailmaan. Kyseessä lienee Dazain ajatusvirhe: nuorentaessaan kertojan hän ei ole huomannut sovittaa systemaattisesti koko novellia samalle ikätasolle. Olennaista on kuitenkin se, että nuorentamalla kertojan 'koulutytöksi' Dazai tekee hänestä vähemmän vakavasti otettavan — siinä missä Shizu ajatteli asioita vakavasti.

Koulutyttöön liittyy myös hupaisa inhimillinen anekdootti, joka ansaitsee tulla kerrotuksi suomenkielisille lukijoille.[15] Dazain ystäviin kuulunut Shiotsuki Takeshi vieraili usein hänen luonaan Kōfussa. Hän oli kustannustoimittaja ja kääntäjä, mutta mieli myös kirjailijaksi. Vierailujensa yhteydessä Shiotsuki tutustui Shizun päiväkirjaan ja ihastui siihen; varsinkin päiväkirjaan sisältyviin piirroksiin. Kun Shiotsuki alkoi puuhata avioliittoa, hän keksi että hän saisi Shizusta oivan puolison itselleen, vaikka ei ollut edes nähnyt tyttöä! Hän pyysi, että Dazai toimisi hänen puhemiehenään. Dazai ja Michiko asettuivat Mitakaan, Tokion länsipuolelle, syyskuun alussa 1939. Vuoden lopulla Dazai kävi tapaamassa Shizun äitiä — Ariaken perhe asui Nerimassa, ei kovinkaan kaukana — muina miehinä, hänellä oli muka asioita hoidettavanaan, paljastamatta aikeitaan. Emme tiedä, tapasiko hän tällöin myös Shizun; ei välttämättä. Vuoden vaihtuessa Dazai ryhtyi tuumasta toimeen. Hän lähetti äidille pitkän kirjeen, jossa hän ylisti vuolaasti ystävänsä ansioita. Omiai järjestettiin maaliskuussa 1940. Shizu olisi kyllä kelpuuttanut häntä kymmenen vuotta vanhemman Shiotsukin aviomiehekseen, mutta Shiotsuki ilmoitti jo heti tapaamisen jälkeen Dazaille että hän vetäytyy. Tärkein syy oli se, että Shizu oli silmin nähden kookkaampi kuin Shiotsuki. Elettiin aikaa, jolloin tällaisella yksityiskohdalla oli merkitystä; ainakin osalle miehistä. Myöskään äiti ei lämmennyt avioliitolle mutta ei siksi, että hän olisi jotenkin pettynyt Shiotsukiin. Äidin mielestä kirjailija ei ollut hyvä valinta aviomieheksi; hän sanoi näin, jotta tytär ei olisi loukkaantunut ja masentunut Shiotsukin rukkasista. Omiain jälkeen Dazai ja Shizu eivät enää olleet tekemissä keskenään.

Shiotsuki Takeshi avioitui 1943, eikä Dazailla ollut osuutta siihen. Dazai kuitenkin kuvailee hääjuhlaa novellissaan Kajitsu 佳日 ["Kaunis päivä"], joka ilmestyi tammikuussa 1944.

Ariake Shizu puolestaan avioitui 1942. Hänen miehensä oli koulutukseltaan lääkäri. He selviytyivät sodasta. Shizu vietti tavallisen elämän vailla kirjallisia pyrintöjä. Hän jäi leskeksi 1958 ja kuoli 1981.

Onko Koulutyttö siis plagiaatti, ja Dazai vain kurja ajatusvaras? Näin jyrkästi emme voi sanoa, vaikka tapaukseen kieltämättä liittyy epämiellyttäviä piirteitä, joita ei voi sivuuttaa toteamalla, että sellainen oli maan tapa — ja dekadentti renttukirjailija saa kaiken anteeksi, koska hän on nero. Muodollisesti Dazai ei tehnyt mitään väärää. Kuten edellä on kerrottu, Shizu itse lähetti päiväkirjansa Dazaille, oma-aloitteisesti, ja hän antoi Dazaille oikeuden hyödyntää sitä — tai olla hyödyntämättä. Näin ollen Dazailla ei ollut mitään velvollisuutta hyväksyttää novelliaan Shizulla, vaikka kohteliaampi ja vähemmän itsekeskeinen mies olisi ehkä lähettänyt luonnoksen hänen luettavakseen. Toisaalta Dazain aikataulu oli kireä, ja hänen oli saatava novelli pian valmiiksi ja kustantajalle (ja siksi novellissa toistuu sellaisenaan monia Shizun epäselviä ilmaisuja).

Kirjailijalla on oikeus hyödyntää muiden tuottamia tekstejä, olivatpa ne kirjeitä, päiväkirjoja, sanomalehtiuutisia, tai mitä tahansa — ja myös suullisesti kerrottuja asioita — tarvitsematta aina nimetä lähdettään, eikä hän tällöin syyllisty 'plagiointiin'.[16] Kirjailijan oma luovuus näkyy siinä, miten hän käsittelee lähteitään. Toisaalta kirjailijalla on myös vastuu sanoistaan. Kuten Dazai itse toteaa novellissaan Kotiinpaluu: "[L]ienee turha korostaa, että kirjailijan täytyy olla varovainen, kun hän kuvailee eläviä ja todellisia ihmisiä, sillä heillä ei ole jälkeen päin mah-dollisuutta korjata kirjailijan heistä luomaa kuvaa."[17]

Eikä Koulutyttö ole suinkaan Dazain ainoa teos, joka perustuu toisen henkilön päiväkirjaan.

Seuraava on Dazain romaani Seigi to bishō 正義と微笑 ["Oikeudenmukaisuus ja hymy"], joka ilmestyi kesäkuussa 1942.[18] Se perustuu vahvasti Tsutsumi Yasuhisan päiväkirjoihin, joita hän oli alkanut pitää noin 15-vuotiaana lukiolaisena eli vuodesta 1937 lähtien (päiväkirjat eivät ole säilyneet). Romaani sijoittuu tarkoituksellisesti vuoteen 1935 eli ennen Kiinassa alkanutta sotaa. Dazai sai päiväkirjat haltuunsa, luvallisesti, sillä Yasuhisan vanhempi veli Shigehisa oli hänen oppilaansa. Shigehisa oli ihastunut Dazain ensimmäiseen novellikokoelmaan Bannen 晩年 ["Elämän ilta"], joka ilmestyi kesäkuussa 1936, ja hakeutunut hänen seuraansa alkuvuodesta 1940. Häneltä Dazai kuuli Yasuhisan päiväkirjoista ja pyysi ne luettavakseen loppuvuodesta 1941. Romaani valmistui maaliskuun puolivälissä 1942. Dazai tietysti muokkasi päiväkirjoja mutta lopputulos ei miellyttänyt Shigehisaa; jos ei loukannutkaan niin paljon että hän olisi ilmaissut vastalauseensa. Yasuhisan reaktiota ei tiedetä.[19] Shigehisa loi sodan jälkeen akateemisen uran kirjallisuustieteen parissa; Yasuhisasta tuli näyttelijä, joka esiintyi useissa elokuvissa ja myös televisiossa, olematta kuitenkaan varsinainen tähti. Shizun tavoin hänkään ei mainostanut olevansa Dazain romaanihenkilö, joskin hän toisinaan käytti taiteilijanimenään romaanin päähenkilön nimeä "Serikawa Susumu".

Heinäkuussa 1940 Dazaihin otti yhteyttä 19-vuotias Kimura Shōsuke. Hänkin oli lukenut Dazain tuotantoa ja ihastunut etenkin novelliin Ajattelen Zenzōa.[20] Shōsuke halusi kirjailijaksi, ja hän oli jo julkaissut muutamia novellejaan kirjallisissa omakustannelehdissä [dōjinshi], jotka olivat tähän aikaan suosittuja. Myös Dazai puuhasteli nuorena niiden parissa (Ariake Shizu askarteli omatekoisia kuvakirjoja vanhemman sisarensa kanssa). Shōsuke kuitenkin sairasti tuberkuloosia ja joutui lopulta parantolaan. Hän päätti itse päivänsä 13.5.1943, ennen kuin tauti veisi voiton. Viimeisenä tahtonaan hän pyysi, että hänen parantolassa kirjoittamansa päiväkirjat lähetettäisiin Dazaille. Näin tehtiin: Dazai sai päiväkirjat heinäkuussa, ja hän muokkasi niistä romaanin Hibari no koe 雲雀の声 ["Kiurun ääni"], joka valmistui lokakuussa 1943. Romaanin julkaisemista kuitenkin lykättiin, sillä kustantaja pelkäsi, että sensuurin mielestä teos olisi sisällöltään liian pessimistinen aikana, jolloin kansakunta taistelee olemassaolostaan. Julkaisulupa myönnettiin seuraavana vuonna mutta koko painos tuhoutui pommituksissa joulukuussa 1944. Sodan jälkeen Dazai kirjoitti vedoksen pohjalta romaanin uudelleen, ja se ilmestyi loppuvuodesta 1945 otsikolla Pandora no hako パンドラの匣 ["Pandoran lipas"], ensin osina sanomalehdessä ja sitten kirjana.[21]

Tapaus on samankaltainen kuin Koulutyttö, ja olisi houkuttelevaa pohtia, olisiko Kimura Shōsuke saanut siitä vaikutteita. Näin ei ole. Lukeva yleisö ei tiennyt mitään novellin taustasta. Dazai pysyi hiirenhiljaa Ariake Shizun osuudesta, sillä hän oli hyvin mustasukkainen omasta maineestaan. Esimerkiksi Kawabata kuvitteli, että Dazai olisi kirjoittanut novellinsa itsenäisesti. Näin ollen Shōsuke on saanut inspiraationsa toisaalta — todennäköisesti romaanista Seigi to bishō, jonka jälkisanoissa Dazai viittaa Yasuhisan päiväkirjoihin — mutta hänen tavoitteensa oli sama kuin Shizulla: hän halusi Dazain saavan päiväkirjansa, jotta tämä kirjoittaisi niiden pohjalta jotakin. Päiväkirjat ovat olemassa: Michiko palautti ne Shōsuken nuoremmalle veljelle Shigenobulle ja ne julkaistiin vuonna 2005 [Kimura Shōsuke nisshi: Dazai Osamu "Pandora no hako" no teihon 木村庄助日誌: 太宰治「パンドラの匣」の底本].

Neljäs on Dazain toiseksi kulttiromaaniksi korotettu Shayō eli Laskeva aurinko, joka perustuu hyvin pitkälle hänen kumppaninsa Ōta Shizukon [1913–82] päiväkirjaan. Tämä tapaus on edellisiin verrattuna ikävämpi. Dazain ja Shizukon suhde alkoi, kun Shizuko, joka oli tutustunut Dazain tuotantoon vuonna 1940, otti kirjeitse yhteyttä häneen. Shizuko lähetti Dazaille pitkän elämäkerrallisen esittelyn itsestään ja pyysi, että Dazai ohjaisi häntä kirjoittamisessa. He tapasivat ensimmäisen kerran syyskuussa 1941. Ihastuminen oli molemminpuolista, joskin Shizukon tunteet olivat vahvempia. Suhde hiipui sodan loppuvaiheessa, kun he joutuivat olosuhteiden pakosta olemaan erossa toisistaan, mutta lämpeni uudestaan, kun Dazai asettui taas Mitakaan marraskuussa 1946. Dazai oli tietoinen Shizukon päiväkirjasta, ja hän olisi halunnut tutustua siihen. Shizuko myöntyi hänen pyyntöönsä vihdoin helmikuussa 1947, sillä hän toivoi, että näin heidän suhteensa syvenisi. Shizuko ei siis tyrkyttänyt päiväkirjaansa Dazaille, toisin kuin Ariake Shizu ja Kimura Shōsuke, eikä hän suoranaisesti antanut lupaa hyödyntää sitä, vaikka hän on varmasti tiedostanut, että näin voisi tapahtua. Heidän suhteensa kuitenkin päättyi toukokuun lopulla, kun Shizuko sai selville että Dazailla oli jo uusi lemmitty, Yamazaki Tomie (Michikolle nämä suhteet paljastuivat myöhemmin, vaikka hän oli jo sodan aikana alkanut epäillä, että Dazai pettää häntä). Shizuko oli pettynyt. Hän uskoi, että Dazai oli jatkanut heidän suhdettaan vain päästäkseen käsiksi hänen päiväkirjaansa. Romaani Laskeva Aurinko valmistui jo kesällä ja alkoi ilmestyä osina kirjallisuuslehdessä Shinchō 新潮 heinäkuusta alkaen; kirjana se julkaistiin joulukuussa 1947. Ōta Shizuko käsittelee tunteitaan omaelämäkerrallisessa romaanissaan Aware waga uta あはれわが歌 ["Onneton lauluni"], joka ilmestyi marraskuussa 1950.[22]


Dazain kuoleman jälkeen, elokuussa 1948, Shizukolle maksettiin 100 000 jenin kertakorvaus hänen osuudestaan romaaniin mutta hänen edellytettiin pitävän suunsa kiinni eikä hän saisi vuotaa julkisuuteen mitään sellaista, joka voisi tahrata Dazain mainetta. Summa oli huomattava. Hänen muodollista tekijänoikeuttaan romaanin toisena kirjoittajana ei kuitenkaan tunnustettu. Shizuko ei noudattanut sopimusta, sillä häntä loukkasi se ilkeä tapa, jolla Dazain lähipiiri ja tämän omaiset kohtelivat häntä: hän oli synnyttänyt Dazain tyttären Harukon 12.11.1947. Shizuko julkaisi päiväkirjansa lokakuussa 1948 [Shayō nikki 斜陽日記]. Reaktio oli kuitenkin päinvastainen kuin hän oli odottanut, sillä häntä alettiin moittia huijariksi, joka olisi sepittänyt 'päiväkirjansa' Dazain romaanin perusteella![23]

Nyt Ōta Shizukon osuus on tunnustettu, jopa siinä määrin että osa japanilaisista kirjallisuudentutkijoista on nimennyt romaanin plagiaatiksi.[24] Länsimaissa Shizukon rooli ei ole yhtä hyvin tunnettu — häntä pidetään vain romaanin kertojan eli Kazukon 'esikuvana' — ja Laskevan auringon katsotaan edustavan, Koulutytön tavoin, yksipuolisesti Dazain luovuutta ja neroutta. Esimerkiksi Donald Keene ei maininnut häntä lainkaan englanninkielisen käännöksensä esipuheessa, joka ilmestyi 1956 ja esitteli teoksen länsimaisille lukijoille. Vielä kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin hän kuvaili teoksen taustaa näin: "Her [Ōta Shizuko] own account of the events of the story, beginning with her mother's illness, so closely resembles passages in the Setting Sun that there can hardly be any doubt as to where Dazai obtained his information. But much in the novel has no ante-cedents in the diary and was presumably invented by Dazai."[25]

Dazai ei ollut kohtelias mies — eikä hän kohdellut naisiaan kauniisti.

Viitteet

[1] Dazai ei kirjoittanut novellikokoelmiaan kerralla valmiiksi vaan ne koottiin tarinoista, jotka olivat jo ilmestyneet eri aikakauslehdissä, eikä kokoelmissa ollut mitään yhtenäistä teemaa. Kokoelma Josei on poikkeuksellinen, sillä kaikkien novellien kertoja on nainen.

[2] Pääpalkinnon voitti Hagiwara Sakutarō teoksellaan Kikyōsha 帰郷者 ["Kotiinpalaaja"]. Pääpalkinto oli 1000 jeniä, mikä oli tuolloin huomattava summa. Dazai sai vain mitalin mutta sekin oli tärkeä julkinen tunnustus hänen kirjalliselle työlleen. Muutamaa vuotta aikaisemmin hän oli tavoitellut kiihkeästi mutta turhaan Akutagawa–kirjallisuuspalkintoa (mikä oli johtanut hänen välirikkoonsa Kawabatan kanssa).

[3] Joissakin yhteyksissä Koulutyttöä luonnehditaan 'pienoisromaaniksi', mikä perustuu vain siihen, että eurooppalaisille kielille käännettynä se on pitkähkö. Japaniksi se on paljon lyhyempi mutta silti pitkä 'novelliksi'; joskaan laajuutensa puolesta se ei ole poikkeuksellinen Dazain tuotannossa. Myös hänen tärkeisiin teoksiinsa kuuluvaa Muistoja [suomeksi kokoelmassa Yllätysvieras], voisi pitää pienoisromaanina. Tarina ilmestyi 1933 kirjallisuuslehdessä Kaihyō 海豹, kolmessa osassa, mutta sekin luetaan 'novelliksi'.

[4] Käytän näistä romaaneista tietoisesti niiden japaninkielisiä nimiä. Edellinen on yleisesti käännetty otsikolla "Laskeva aurinko", myös suomeksi [Weilin+Göös 1965], mikä vastaa alkuperäistä merkitystä. Jälkimmäiseen viitataan usein otsikolla "Ei enää ihminen". Se palautuu Donald Keenen englanninkieliseen käännökseen No Longer Human vuodelta 1958, joka esitteli teoksen länsimaisille lukijoille ja toimi monien muiden käännösten perustana, myös suomeksi [Weilin+Göös 1969]. Otsikko ei ole väärin, mutta alkukielinen nimi Ningen shikkaku on monimerkityksellisempi. Teoksen uudemmat käännökset, myös englanniksi ja suomeksi, ovat irtaantuneet Keenen perinteestä.

[5] Kolme ensin mainittua löytyvät suomentamistani kokoelmista Erinomainen emäntä, Yllätysvieras ja Merenneito; tässä järjestyksessä. Viimeksi mainittu sisältyy teokseen Koulutyttö.

[6] Ote tästä kirjeestä sisältyy artikkeliin Kim Nakyung 김나경, 'Dazai Osamu no "Joseito" kō' 太宰治の「女生徒」考, Journal of Japanese Culture 日本文化學報 [The Japanese Culture Association of Korea 한국일본문화학회], no. 41, 2009, s. 81–96.

[7] Kirjaan liittyy suuri vääryys. Masako oli kotoisin vaatimattomista oloista mutta hän, sen paremmin kuin hänen perheensäkään, ei hyötynyt rahallisesti kirjan suosiosta, joskin se mahdollisti hänen kirjallisen uransa käynnistymisen. Masako oli kyllä kirjoittanut tarinat mutta teos julkaistiin muodollisesti hänen opettajansa Ōki Ken'ichirōn toimesta, ja näin Masako ei saanut siitä mitään korvauksia — ja toisaalta Ōki kieltäytyi jakamasta saamiaan rahoja, vaikka hän hurskasteli säästävänsä niitä siihen hetkeen, kun Masako olisi vanhempi ja viisaampi. Toyoda Masako käsittelee tapausta kriittisesti teoksessaan Mebae 芽ばえ ["Verso", 1959]. Teoksen englanninkielinen käännös ilmesty 1938 [The Composition Class. Japanese life seen by a schoolgirl, Tokyo: Herald of Asia].

[8] Hyvä esimerkki on novelli Kyokō no haru 虚構の春. ["Kuvitteellinen kevät"], joka ilmestyi heinäkuussa 1936. Se koostuu kokonaan kirjeistä, joita eri henkilöt — todelliset ja keksityt — ovat muka lähettäneet Dazaille. Osalla kirjeistä on todellisuuspohja.

[9] Toinen korjattu painos 1983; kolmas laajennettu painos 1997; ks. luku 'Joseito no koto' 「女生徒」のこと. Michiko kuvailee novellin taustahistorian todenmukaisesti, joskaan hän ei nimennyt Shizua (joka oli vielä elossa ensimmäisen painoksen ilmestyessä 1978) vaan käyttää hänestä muotoa 'S-san' [S子さん].

[10] Sōma Sōichi 相馬正一, 'Dazai Osamu no "Joseito" to Ariake Shizu no nikki' 太宰治の 「女生徒」 と有明淑の日記. Tämä tärkeä artikkeli sisältyy päiväkirjan painettuun versioon.

[11] Sotilaat ovat "eläviä", koska he ovat inhimillisiä, hyvine ja huoneine puolineen, eivätkä siis idealisoituja patsaita. Romaani julkaistiin Japanissa sodan jälkeen. Englanniksi Soldiers Alive, University of Hawai'i Press 2003.

[12] Itō Mohei [1898–1967] oli kuuluisa muotisuunnittelija, ja hän pyrki edistämään länsimaista ompelutyyliä perustamissaan ompelukouluissa.

[13] Mielestäni on luontevampaa viitata 'tyttökouluun' lukiona kuin 'yläkouluna', joka herättää harhaanjohtavan mielikuvan oman aikamme yläasteesta.

[14] Kawabatan tunnetuin 'tyttötarina' on Otome no minato 乙女の港 ["Neidon satama"], joka ilmestyi sarjajulkaisuna aikakauslehdessä Shōjo no tomo, kesäkuusta 1937 maaliskuuhun 1938. Paitsi että tarina ei ole Kawabatan oma vaan se perustuu Nakazato Tsunekon [1909–87] luonnokseen, jonka Kawabata julkaisi muokattuna, omissa nimissään. Asia tuli ilmi vasta 1984. Tässä vaiheessa Nakazato oli vielä aloitteleva kirjailija mutta hän voitti, ensimmäisenä naisena, arvostetun Akutagawa–palkinnon helmikuussa 1939.

[15] Anekdootin lähde on edellä mainittu Tsushima Michikon muisteluteos Kaisō no Dazai Osamu.

[16] Vrt. jälkijättöinen syytös, jonka mukaan Dazain pitkäaikaisen mentori Ibuse Masujin länsimaissa tunnetuin teos Musta sade [suom. Kirjayhtymä 1971] olisi muka 'plagiaatti', koska se perustuu toisen ihmisen eli Shigematsu Shizuman päiväkirjaan, jonka tämä oli antanut Ibuselle: Shigematsu itse halusi, että Ibuse kirjoittaisi sen perusteella teoksen Hiroshiman jälkitapahtumista [vrt. Ariake Shizu]. Perätön syytös ylitti uutiskynnyksen jopa meillä [Helsingin Sanomat, 10.4.1996]. Tapauksesta perusteellisemmin, ks. Yi-ling Lin, 'Plagiarism, Hiroshima, and Intertextuality. Ibuse Masuji's Black Rain Reconsidered', Reitaku Journal of Interdisciplinary Studies, 19:2, 2011, s. 23–55.

[17] Kokoelmassa Erinomainen emäntä, s. 113.

[18] Englanniksi Justice with a smile, Tuttle 2026.

[19] Yasuhisa oli vihainen nuori mies ja viehtynyt vasemmistolaiseen ideologiaan, mutta romaanissa kaikki hänen viittauksensa Marxiin on korvattu viittauksilla Raamattuun. Shigehisa pysyi uskollisena Dazaille. Hän tallensi heidän yhteiset vuotensa teokseensa Dazai Osamu to no nana-nenkan 太宰治との七年間 ["Seitsemän vuotta Dazai Osamun kanssa"], joka ilmestyi 1969.

[20] Suomeksi kokoelmassa Yllätysvieras.

[21] Englanninkielinen käännös ilmestyi 2015, ja se on luonteeltaan oma kustanne. Romaanista on sittemmin ilmestynyt ainakin ranskan-, espanjan- ja turkinkieliset versiot, 'oikeiden' kustantajien toimesta.

[22] Shizukon ja Dazain tytär, kirjailijatar Ōta Haruko, käsittelee vanhempiensa suhdetta, kriittisesti ja kaunistelematta (mutta myös lämpimästi), sekä omaa lapsuuttaan vuonna 2009 ilmestyneessä teoksessaan Akarui hoo e. Chichi Dazai Osamu to haha Ōta Shizuko 明るい方へ 父・太宰治と母・太田静子 ["Valoa kohden"].

[23] Tähän väitteeseen uskottiin vielä 1970-luvulla [ks. Donald Keene, 'Dazai Osamu and the Burai-ha', hänen teoksessaan Dawn to the West. Japanese literature of the Modern Era: Fiction, New York 1984: Holt, Rinehart and Winston, s. 1106n.111].

[24] Isabelle Lavelle, 'Who are you to speak in my name? Authors, translators, and stolen voices in pre-war Japanese literature', Nihon daigaku: Jinbunkagaku kenkyūjo ronshū [日本大学 人文科学研究所論集], no. 102, 2021, s. 159 ja 164.

[25] Keene, 'Dazai Osamu and the Burai-ha', s. 1061.

Luo kotisivut ilmaiseksi!